maaseutu

Blogi: Pikajuna Pohjoiseen

Puheenjohtaja Tarja Lang matkalla kohti Joensuuta.

InterCity halkoo läpi tasaisenharmaan maalaismaiseman, jolle ei tunnu tulevan loppua. Liian aikainen aamuherätys kiristää otsaohimoitani ja kahvikärrystä kantautuva vaimea tuoreen kahvin tuoksu houkuttaa lopettamaan jo kuukauden kestäneen kahvilakon.

Hektisyyttä. Sitä elämä on ollut siitä saakka, kun lähdin opiskelemaan syntymäkaupungistani Lieksasta ensin Joensuuhun ja sieltä Kuopioon. Myöhemmin asuinpaikkakunnakseni vakiintuivat myös Hämeenlinna, Helsinki ja Yhdysvalloissa Coloradon osavaltio. Viimeiset kahdeksantoista vuotta olen asunut Espoossa, sielläkin kolmessa eri kaupunginosassa. Kotiseudulta lähtemisestä on kulunut tasan kolmekymmentäkuusi vuotta. Silti, kaikkien näiden vuosien jälkeen, koen edelleen olevani sama maalaistalon tyttö Lieksan Viekijärveltä.

Olen asunut eri asuinsijoilla kypsän aikuisen iän verran. Synnyin 1960-luvun hyvinvointivaltiobuumiin, ja pääsin ensimmäisten joukossa peruskouluun 1970-luvulla. Peruskoulu teki mahdolliseksi jokaisen suomalaisen yleissivistyksen. Asuin lapsuuteni siirtokarjalaisen kylän sosiaalisessa yhteisössä, jossa sodan runtelemat miehet, elämää kodeissa sodan aikana ylläpitäneet naiset ja henkisesti uupuneet evakkoraasut elivät sulassa sovussa. Elämä oli jakamista, neuvot viljan oikea-aikaisesta puimisesta, karjalanpiirakoiden oikeaoppisesta paistamisesta − myös juorut naapurin viimeisestä ryyppyreissusta. Elämänpohja oli, että yhdessä eletään ja vaikeista ajoista myös yhdessä selvitään.

InterCity kiitää. Itä-Suomea lähestyttäessä maisemat ovat paljaita, taloilla on tilaa olla ja peltoja on paljon. On tilaa hengittää, vain olla. Kotikaupungissani Espoossa kaikki on ahdasta, tilaa on vähän ja ihmisiä on paljon. Kerrotaan, että kasvavaa kaupunkia rakensivat itä- ja pohjoissuomalaiset keikkatyömiehet 1960–1970 -luvuilla. Espoo kasvaa viidentuhannen asukkaan vuosivauhtia. Metro tulee ja tuo mukanaan uuden kaupunkirakenteen. Uusia yrityksiä perustetaan 1 400 joka vuosi. Kaupunki tarvitsee sivistyspalveluja – kuten Suomi tarvitsi peruskoulunsa 1970-luvulta lähtien. Yhdessä on elettävä, ja palvelut turvattava niin maaseudulla kuin kasvukeskuksissa.

Kansalaisopistojen on pidettävä yhtä. Tutkimusten mukaan harvaan asuttujen seutujen asukkaat kokevat epäluottamusta suhteessa suuriin toimijoihin, poliittisiin instituutioihin ja hallituksiin. Vapaan sivistystyön määrärahat valtion budjetissa ovat vähentyneet yli yhdeksän miljoonaa euroa viidessä vuodessa. Leikkaukset ovat johtaneet opistoissa opetustarjonnan vähentämiseen, henkilöstön yhteistoimintaneuvotteluihin ja rakennemuutoksiin. Kansalaisopistojen lukumäärä on vähentynyt lähes neljänneksen vuosien 2004 ja 2015 välisenä aikana. Samoin opistojen ylläpitäjien lukumäärä on vähentynyt lähes 10 prosenttia vuosien 2009 ja 2015 välisenä aikana. Samaan aikaan opetukseen osallistujien määrä on kuitenkin kasvanut (1 131 911/2014).

InterCity hiljentää vauhtiaan, jarruttaa edelleen ja ylittää uljaan mustana virtaavan Pielisjoen virran. Saavumme Joensuuhun. Kaupunki on nimensä mukaisesti Pielisjoen suu. Vaikeita aikoja on edelleen. Yhdessä niistä selvitään, edelleen.

Pikajuna pohjoiseen vie mua sinne uudelleen
mistä kerran maailmaan mä lähdin siipiäni koittamaan.
Niin turhaan muualta mä onneani hain,
nyt sinne meen, sen mistä sain.
(Jukka Kuoppamäki)

Tarja Lang
Kansalaisopistojen liiton hallituksen lieksalaissyntyinen I varapuheenjohtaja

Kuva: Tarja Lang

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail