Pertti Jääskä

Blogi: Sivistystyön vapaus?

”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”
– Aaro Hellaakoski

Olisi kiinnostavaa purkaa koko käsite vapaa sivistystyö osiin ja tarkastella niitä erikseen. Mitä on vapaus, mitä on sivistys ja mitä on työ? Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään mahdollista tällaisessa lyhyessä artikkelissa. Sen vuoksi ajattelin keskittyä vain tuohon ensimmäiseen sanaan vapaus. Kyseessä ei ole tieteellinen katsaus, vaan lähinnä vähän pintapuolisiakin mietteitäni asiasta. Tieteellisempää pohdintaa asiasta löytyy esim. pamfletista Vapaa, vallaton & vangittu sivistystyö, jonka ovat toimittaneet Jenni Pätäri, Annika Turunen ja Ari Sivenius (2015).

Vapauden käsitettä voi sitäkin tarkastella monesta eri näkökulmasta. Yksi niistä on, että on olemassa vapautta johonkin ja vapautta jostakin (positiivinen ja negatiivinen vapaus). Kansalaisopistojen toimintaa on jo yli 100 vuotta luonnehtinut se, että opistot voivat suhteellisen vapaasti järjestää mitä tahansa kursseja eikä niiltä ole edellytetty esim. opetustoimintaa ohjaavaa opetussuunnitelmaa. Alkuaikoina ajan hengen mukaisesti kurssitoiminta pyrittiin kohdentamaan pääasiassa yhteiskunnallisiin aineisiin, mutta varsin nopeasti kursseja alettiin kysynnän myötä järjestää myös taito- ja taideaineissa, sitten musiikissa, liikunnassa ja tanssissa. Tätä ensimmäistä vaihetta opistojen toiminnassa nimitetään ns. yövartijavaltion aikakaudeksi. Valtio myönsi taloudellisen tuen ja luotti siihen, että opistot käyttivät sen järkevästi. Siitä siirryttiin sitten 1970-luvulla ns. suunnittelukeskeiseen aikuiskoulutuspolitiikkaan. Tällöin toiminnan vapautta alettiin kaventaa siten, että läänihallitukset tarkastivat opistojen opinto-ohjelman ja päättivät, mitkä kurssit saivat valtionosuutta, mitkä eivät (esim. itämaista vatsatanssia tai astrologiaa ei hyväksytty).

Kun markkinatalousajattelu uusliberalismin myötä valtasi alaa 1990-luvun alussa, lähes kaikki toiminnan pidäkkeet poistuivat ja opistot saivat periaatteessa järjestää mitä tahansa kursseja mistä opiskelijat, eli modernimmin asiakkaat, olivat valmiita maksamaan. Tämä kausi on jatkunut tähän päivään asti. Voikin hyvällä syyllä kysyä, onko olemassa jokin sellainen kurssi, jota opisto ei voisi järjestää? Helpoimmin tulee mieleen, että ei tietenkään mitään sellaista, jolla yllytetään laittomuuksiin (esim. Miten teen onnistuneen turkistarhausiskun?, Pontikantekokurssi tai Hakkeroinnin perusteet).

Valtakunnallisesta näkökulmasta opistojen toiminta on siis viimeisten parinkymmen vuoden aikana ollut pääosin vapaata. Opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää valtionosuuden toimintaan eikä paljon sen jälkeen kysele, mihin tämä raha käytetään. Hieman huomiota ovat saaneet aikanaan esim. flirttikurssit tai viime aikoina astrologia johtamisen apuvälineenä. Toisaalta aiemmat suuntaviivaopinnot rajasivat, ja nykyinen uusi, maahanmuuttajille suunnattu sivistystehtävä (UMAKO), rajaa toimintavapautta. Näiden opetustuntien osuus opistojen kokonaistarjonnasta on kuitenkin ollut kohtuullisen vähäinen. Opitun tunnistaminen ja tunnustaminen voi nähdä myös eräänä askeleena suuntaan, jossa harrastustavoitteisen opiskelun hyötyjä arvioidaan mm. työelämän näkökulmasta.

Opiston omistajien, jotka useimmiten ovat kuntia, osalta toiminta on ollut koko ajan hyvinkin vapaata. Pääasia tuntuu olevan, että opiston talous hoidetaan asiallisesti. Opiston osalta tämä vapaus on myös vapautta tarjota jotain sellaista, mitä pidetään tärkeänä yhteiskunnan tai yksilön kannalta (esim. kestävään kehitykseen liittyvät kurssit), vaikka tiedetään, että niillä voi olla hyvinkin vähäinen kysyntä.

Tulevaisuudessa, jos ja kun maakuntauudistus saadaan aikaiseksi, ja kunta alkaa hoitaa pääasiassa sivistystointa, niin tällöin opistojen toiminta varmasti nivoutuu entistä tiiviimmin myös kunnan pitkäjänteiseen kehittämiseen. Sekä johtavat virkamiehet että luottamushenkilöt miettivät yhä enemmän yhdessä opiston kanssa, miten opiston omat tavoitteet kytkeytyvät entistä paremmin kunnan yleiseen strategiaan ja visioon. Porvoossakin olemme tänä kevään jo pohtineet, miten kunnan arvot sopivat yhteen opistotoiminnan arvojen kanssa.

Lopuksi vapautta voi tarkastella kaikkein tärkeimmästä näkökulmasta eli opiskelijan kannalta. Opiskelijan osalta vapaus on jopa lisääntynyt sen myötä, että kurssitarjonta on laajentunut. Laajasta kurssivalikoimasta voi valita sopivimman kurssin, osallistua siihen ja myös olla osallistumatta, jos kurssi ei miellytäkään. Tämä markkinaliberalismin myötä tulleen valinnan vapauden lisääntymisen kääntöpuolena on, että opiskelija joutuu aiempaa enemmän osallistumaan itse kurssin rahoittamiseen, joskus lähes kokonaan. Kurssien sisällön päättää myös edelleen kurssin opettaja tai ohjaaja, vaikka kaunis ajatus voisi olla, että se tehdään yhdessä opiskelijoiden kanssa.

Joogafilosofiassa yhtenä yksilön elämää kannattelevana periaatteena on swadhyaya – oman itsen opiskelu. Tämä oli yksi keskeisimmistä ajatuksista opistoja perustettaessa ja on toivottavasti jatkossakin opistojen toiminnan perusajatus.

Pertti Jääskä
Porvoon kansalaisopisto – Borgå medborgarinstitutin rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Blogi: Yhdessä – tillsammans

Porvoon kansalaisopiston suomen kielen ryhmä. Etualalla ryhmän opettaja Tanja Kivi ja rehtori Pertti Jääskä.

Suomi 100 –juhlavuoden teema on Yhdessä – Tillsammans. Teema on hyvin valittu. Suomi ja maailma on kansainvälisempi kuin koskaan aiemmin.

Joskus pitää matkustaa kauas, että näkee lähelle. Olen viimeisen parin vuosikymmenen aikana matkustanut sattuneesta syystä noin parikymmentä kertaa Intiaan ja viipynyt näillä reissuilla muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Joka kerta, kun olen palannut takaisin Suomeen ja Porvooseen, niin huomio on kiintynyt muutamaan asiaan. Yksi on se, että täällä on todella hiljaista. Suomalaiset arvostavat hiljaisuutta ja sen huomaa erityisen selvästi kun on täältä poissa. Toinen seikka, joka liittyy edelliseen, on se, että täällä ei tunnu asuvan ketään. Kävelin kerran teollisuusalueelta keskustaan ilman että vastaan käveli yksikään ihminen. Intiassa tämä olisi aivan mahdoton ajatus. Siellä asuu yli miljardi ihmistä, joten siellä väkeä riittää vähän joka kolkkaan. Kolmas seikka, joka kiinnittää huomiota, on ympäristön siisteys. Intiassa, varsinkin suurissa kaupungeissa, ympäristön siisteyteen on vasta nyt alettu kiinnittää huomiota, mutta roskaamista näkee siellä vielä valitettavan paljon.

Suomalaiset osaavat siis olla hiljaa. Tämä on toisaalta hyvä, toisaalta vähän huonokin asia. Hiljaisuus esim. retriitissä voi olla hyvinkin puhutteleva ja syvällinen kokemus, mutta jos toisaalta ei osaa puhua ja purkaa tunteitaan rakentavalla tavalla, tämä voi johtaa pahoihin seurauksiin, esim. väkivaltaan itseä tai muita kohtaan.

Olemme eristäytyvää ja työkeskeistä kansaa. Ei liene sattuma, että juuri suomalaiset ovat hakeutuneet tähän Euroopan perimmäiseen kolkkaan. Täällä on näihin päiviin saakka saanut olla itsekseen ja tehdä kovasti töitä. Tämä henkinen perimä vaikuttaa varmasti myös siihen, miten suhtaudumme muihin tänne tuleviin. Monesti ensimmäinen reaktio on edelleen se, että kun mies aikoinaan rakensi taloaan joen varrelle ja ylävirralta tuli lastu, niin hän tuumasi: ”Taidan muuttaa muualle, täällä alkaa olla tungosta”.

Me suomalaiset olemme tehneet uskomattoman suuren työn rakentaessamme omaa hyvinvointivaltiotamme. Sen seurauksena meillä on lähes maailman parhaiten toimiva yhteiskunta, elinkelpoinen ympäristö ja huippuhyvä koulutusjärjestelmä. Kansalaisopisto olisi loistava myyntituote mihin päin maailmaa hyvänsä. Kukahan ryhtyisi tuotteistamaan?

Mitä sieltä Intiasta voisi sitten tuoda Suomeen? Jos voisin toisin lämpimän, valoisan hymyn. Toisin sen, että vieras ihminen otetaan vastaan kuin hän kuuluisi kotiväkeen. Toisin sen, että muita ihmisiä autetaan automaattisesti ilman mitään virallisia organisaatioita.

Lyhyesti sanottuna paras lahja 100-vuotiaalle Suomelle on lisää myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, olivatpa he minkävärisiä tahansa, tulivatpa he mistä tahansa ja puhuivatpa he mitä kieltä tahansa. Myötätunnon myötä meillä kaikilla on toivo paremmasta maailmasta, jonne me kaikki ainutlaatuiset ja erilaiset ihmiset sovimme olemaan keskenämme.

Pertti Jääskä
Porvoon kansalaisopiston rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kuva: Kaj Liljalehto

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Blogi: Yhdessä – tilsammans

porvoo2016

Opiston henkilökuntaa

Otsikosta voisi saada sen käsityksen, että aion kirjoittaa Suomi 100 -vuodesta. Se jääköön ensi vuoteen, nyt haluan jakaa ajatuksiani Porvoon suomen- ja ruotsinkielisen opiston yhdistämisestä.

Vääräleukainen ystäväni kysyi minulta opiskeluaikana ”Hei Pertti, sinä kun olet kielimiehiä, niin miten taipuu heittää-verbi ruotsiksi?” Vastasin, että ”Eikös se ole, tuota, kasta – kastar – kastade –har/hade kastat?” Hän totesi, että ”Ehei, se on kasta – kastar –viskade – har/hade paickat :)”.

Kun tulin kansalaisopistoon yhteiskunnallisten aineiden opettajaksi yli 31 vuotta sitten, huomasin varsin pian, että Porvoossa puhutaan paljon toista kotimaista kieltä ja että joidenkin asukkaiden suomen kielen taito oli yllättävänkin heikko. Se tuli ilmi mm. kun etsin autopurkaamoa. Kun kyselin vastaantulijalta tietä sinne, hän ei osannutkaan suomea ja minä siinä sitten ihmettelemään, että mikäs se onkaan autopurkaamo ruotsiksi? Plats, där man rutar ihop bilarna…eh..hmm…

Yhteistyö ruotsinkielisen sisaropiston kanssa alkoi jo tuolloin. Järjestimme MI:n yhteiskunnallisten aineiden opettaja Maria Malinin kanssa yhteistyössä elokuvakerho Oscarin toiminnan parina lukuvuonna. Sitten olinkin välillä 8 vuotta poissa Porvoosta ennen kuin tuli takaisin kesällä 1996, tällä kertaa opiston rehtoriksi. Myös Maria Malinista oli tullut tällä välin MI:n rehtori. Muistan, että ensimmäisen syksyn aikana ehdottelin kolmeenkin kertaan hänelle, että eikös olisi hyödyllistä lyödä hynttyyt yhteen, mutta aika ei vielä tuolloin ollut kypsä tälle ajatukselle.

Yhdistämisajatus sai vauhtia viisi vuotta sitten, kun selviteltiin koko Itä-Uudenmaan vapaan sivistystyön kehittämistä. Konsultti päätyi ehdottamaan yhden kaksikielisen opiston perustamista koko Itä-Uudellemaalle vuoden 2015 alusta lukien, mutta tällä kertaa tulivat kuntarajat vastaa. Ensin Sipoon kunta ja sitten Loviisan kaupunki sanoi Tack nej.

Tämän jälkeen ainoaksi yhdistymissuunnaksi jäi Porvoon suomen- ja ruotsinkielisen opistojen yhdistäminen. Yhdistymisen selvityshenkilöksi ja käynnistäjäksi valittiin virkavapaalla ollut rehtori Maria Malin. Hän teki yhdistymissuunnitelman, joka hyväksyttiin sivistyslautakunnassa toukokuussa 2013. MI:n hallinto muutti Opistotaloon jo elokuussa 2013. Opiston miehet toivottivat MI:n naiset tervetulleiksi laulamalla räpin ”Poko-poko-pokos pojkar och Emmis flickor”, jonka jälkeen ojennettiin jokaiselle naiselle tervetuliaisruusu. Näin alkoi kuherruskuukausi eli smekmånad, joka on itse asiassa kestänyt näihin päiviin asti. Yhteiselle opistolle keksittiin uusi nimi keväällä 2014 eli KoMbi, ja myös Opistotalo nimettiin tämän mukaisesti KoMbi-taloksi.

Opetushallitus suhtautui yhdistämiseen kovasti myönteisesti: Kehittämisrahaa on saatu kolmena vuonna peräkkäin; ensin strategian laatimiseen, sitten laatukäsikirjan tekemiseen ja viimeksi opetussuunnitelmaan uudistamiseen.

Mikä sitten on muuttunut? Ruotsinkielisten opiskelijoiden osalta se, että nyt pitää asioida samassa paikassa suomenkielisten kanssa, suomenkielisten osalta ei mikään. Rehtorin ja toimiston osalta se, että nyt pitää osata vastata asiakkaiden kysymyksiin molemmilla kielillä. Olenkin todennut, että olen puhunut viimeksi kuluneen parin vuoden aikana enemmän ruotsia kuin koko elämäni aikaan yhteensä. Myönteistä on ollut havaita, että harjoitus tekee jos ei nyt mestaria niin jonkinlaisen osaajan vielä varttuneella iälläkin. Talousarvio ja kuntasuunnitelma ovat nyt tietysti yhteiset, samoin haettavat avustukset. Yhteisiä henkilökuntapalavereita järjestetään kerran kuussa, Voi Hyvin-päivä, opiston Onnenpäivä ja jokavuotiset kehittämisseminaarit järjestetään yhdessä. Lisäksi on voinut selvästi havaita, että yhdistäminen on tuonut myönteistä värinää kummankin opiston henkilökuntaan. Synergiaetua sekin, että ruotsinkielinen musiikinopettaja vastaa nyt myös suomenkielisen musiikinopetuksen kehittämisestä.

Lisäksi maailma on avartunut molempien kieliryhmien osalta ymmärtämään paremmin toisen kieliryhmän toiveita ja tarpeita.

Mikä sitten ei ole muuttunut? Opinto-ohjelma jakautuu edelleen suomen- ja ruotsinkieliseen osastoon. Perusteluna tälle on se, että ruotsinkielinen tarjonta voisi hukkua suomenkielisen tarjonnan alle. Toinen seikka on, että opetus on edelleen pääasiassa yksikielistä. Opetuksen osalta kaksikielisyys on vaativa haaste.

Summa summarum: Kansalaisopistoaate yhdistää enemmän kuin kieli erottaa. Yhdessä-Tillsammans olemme selvästi enemmän kuin erillään, ja yhdessä olo on jo tähän mennessä rikastuttanut kumpaakin kieliryhmää.

Pertti Jääskä
Porvoon kansalaisopisto – Borgå medborgarinstitut, rehtori-rektor
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

Blogi: Kipinästä liekeiksi

Sain otsikon mukaisesta asiasta hyvinkin dramaattista ja konkreettisen omakohtaista kokemusta huhtikuun lopulla, kun rivitaloni syttyi palamaan keskellä yötä. Pienestä kipinästä sai alkunsa roihu, joka palokunnan ansiokkaasta toiminnasta huolimatta tuhosi koko rivitalon. Onneksi ihmishenkiä ei menetetty.

Kansalaisopistotoiminta saa myös parhaimmillaan aikaan samantapaisia ilmiöitä. Sivistyksen kipinä herää liekkeihin ja saa aikaan yhteiskunnan kannalta pelkästään myönteisiä roihuja.

Kun Suomi syöksyi 1990-luvun alussa ensimmäistä kertaa todella syvään lamaan, mietittiin tosissaan myös kansalais- ja työväenopistojen työn vaikuttavuutta. Kaikkein pulmallisimmaksi asiaksi osoittautui sopivien mittareiden löytäminen. Miten ihmeessä mitata sitä henkistä ja fyysistä hyvinvointia ja onnellisuutta, jonka ihminen kokee eri opintoryhmissä, joko liikkuessaan, tehdessään käsillään jotain itselleen hyödyllistä tai vaikka opiskellessaan kieliä? Esitin tuolloin radikaalin ajatuksen, että parhaiten opistotyön vaikuttavuutta voitaisiin arvioida siten, että koko opistotoiminta lakkautettaisiin ja kiellettäisiin ketään muuta järjestämästä vastaavaa toimintaa. Sitten katsottaisiin viiden vuoden päästä, kuinka hyvinvoivia ihmiset olisivat? No onneksi tätä ajatusta ei toteutettu, vaikka usein on tuntunut, että keikutaan veitsenterällä toiminnan jatkumisen suhteen.

Mikä sitten saa ihmiset tulemaan opiston opintoryhmiin? Tärkein syy lienee halu oppia ja kokea jotain uutta. Parhaimmillaan tämä voi johtaa siihen, että kun aloittaa esim. kasvatustieteen perusopinnot niin loppupäässä väitellään jo tohtoriksi. Monet hakevat toiminnasta vastapainoa nykyisin niin hektiselle työelämälle. Tämän olen konkreettisesti huomannut perjantai-joogassa. Monesti opiskelijat tulevat enemmän tai vähemmän stressaantuneina tunnille työviikon jälkeen. Kun sitten puolitoista tuntia on ohi, niin opiskelijat lähtevät tunnilta rauhallisina ja levollisina viikonlopun viettoon (ja niin myös itsekin).

Nykyään työmme muuttuu entistä enemmän sellaiseksi, että yhä useammat istuvat päivät pitkät tietokoneen edessä. Kuitenkin tutkimuksissakin on todettu, että kun ihminen tekee käsillään jotain muutakin kuin näpyttelee ‘kompuutteria’, niin tämä virkistää kummasti aivotoimintaa. Lisäksi se, että voi edes pienen hetken keskittyä vain omaan tekemiseensä, omiin ajatuksiinsa, elää vain tässä hetkessä, on äärimmäisen terapeuttista ihmiselle. Tämä on varmaan yksi syy käden taitojen ja taideaineiden suosioon. Totta kai on myös hyvin palkitsevaa nähdä omien kättensä töitä. Joka vuosi voidaan hämmästellä sitä miten paljon erilaisia, taidokkaita töitä ihmiset saavat aikaa opiston opintoryhmissä. Selkeimmin tämä näkyy opiston kevätnäyttelyissä.

Kansalaisopistotoiminta Porvoossa täyttää parin vuoden päästä 70 vuotta. Tänä aikana sivistyksen kipinä on syttynyt kymmeniä tuhansia kertoja aina uudestaan ja uudestaan jokaisen opiskelijamme mielessä ja sielussa. Parhaimmillaan se alkaa roihuta vuosikymmeniä kestävänä intohimoisena ja hartaana harrastamisena. Tätä roihua ei pidä minkään palokunnan sammuttaa.

Pertti Jääskä
Rehtori-rektor, Porvoon kansalaisopisto – Borgå medborgarinstitut
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail