Hallituksen blogi: Yksinäisyys ja ostrakismi syövät ihmisyyttä
Ihmisen syvimpään, inhimilliseen olemukseen sisältyy perustarve kuulua ryhmään ja kokea yhteyttä muihin ihmisiin. Tämän ”laumavietin” pohjalta me myös vertaamme itseämme muihin, muodostamme minäkuvaa ja olemme olemassa. Jos oma lauma ja läheiset ihmiset puuttuvat, kokemus itsestä muuttuu näkymättömäksi. Omat turvalliset ihmissuhteet, tunne ryhmään kuulumisesta sekä arvostuksen saaminen muilta ovat myös hyvinvoinnin perusta. Kuulostaako itsestäänselvyydeltä? Ehkä, mutta valitettavasti sitä se ei aina ole.
Olen saanut etuoikeutettuna osallistua valtakunnan ensimmäiseen, lähes lukuvuodenmittaiseen Osallistujien Suomi -valmennusohjelmaan Tampereen kaupungin tuella. Ohjelma on paitsi antanut hurjasti tietoa ja näkemystä myös avannut silmiäni ymmärtämään yksinäisyyden ja ostrakismin ongelmatiikkaa ja osallisuuden ja yhteisöllisyyden merkitystä ihan uudella tavalla.
Valmennusohjelmassa opin, että tutkittua tietoa ilmiöstä on paljon. Myös yksinäisyyttä ja osallisuutta mittaavia kyselyitä tekevät monet tahot. Yksinäisyyden kokemuksen käyrät ovat liian korkealla, ja se uhkaa hyvinvointiamme. Esimerkiksi Suomen Punaisen Ristin yksinäisyysbarometrin (2025) mukaan maassamme kuusi kymmenestä kokee yksinäisyyttä ja lähes seitsemän kymmenestä eristäytyneisyyden tunteita ainakin joskus. Kouluterveyskyselyn tulokset puolestaan kertovat, että Tampereella reilu 10 % nuorista sekä hyvinvointikyselyn mukaan 18 % aikuista tuntee itsensä yksinäiseksi.
Tutkimukset osoittavat myös yksinäisyyden kokonaisvaltaisen yhteyden elämänlaatuun, terveyteen ja tyytyväisyyteen: yksinäiseksi itsensä kokevat tuntevat muita useammin itsensä henkisesti kuormittuneeksi, terveydentilansa heikommaksi ja toisaalta onnellisuutensa ja elämänlaatunsa muita heikommaksi. Yksinäisyyden ja ulkopuolelle sulkemisen kokemukset korreloivat vahvasti myös lukuisiin yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin, toimien usein juurisyynä hyvinvoinnin haasteisiin.
Yksinäisyys on ihmiselle myrkkyä. Muun muassa stressihormonien erityksen lisääntymisen kautta se johtaa immuunipuolustuksen heikentymiseen, eliniän lyhentymiseen, aivojen toiminnan, muistin ja oppimiskyvyn heikkenemiseen sekä mielialaoireiluun. On osoitettu, että puute sosiaalisista kontakteista nostaa ennenaikaisen kuoleman riskiä enemmän kuin tupakointi, alkoholi, liikkumattomuus, ylipaino ja ilmansaasteet. Pitkittyessään ulkopuolisuus ja yksinäisyys alkavat muuttaa ihmisen sosiaalista käyttäytymistä ja tunne-elämää siten, että siitä syntyy itseään toteuttava negatiivinen kehä. Myös lapsena koettu yksinäisyys näyttää ennustavan yksinäisyyden todennäköisyyttä myöhemmin elämässä, aikuisenakin.
Edellä kuvatut faktat ovat olleet varsin pysäyttäviä, jopa ikuiselle sivistys- ja kasvatusoptimistille – osallisuuttahan me kansalaisopistoissa tuotamme ja pähkäilemme joka päivä. Silmäni aukesivat, mielenrauhani järkkyi, eikä elämä enää palaa entiselleen koulutuksessa saamani tiedon ja ymmärryksen jälkeen. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemusten vaikutukset ovat todella hurjia: ne tulevat paitsi kalliiksi yhteiskunnalle myös näivettävät ihmisyyttä aiheuttaen inhimillistä kärsimystä ja arvottomalta tuntuvaa elämää. Yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen kulttuuri on kerta kaikkiaan tullut tiensä päähän. Asialle on voitava tehdä jotain!
Koulutusohjelmaan on kuulunut myös yksinäisyyttä torjuvien ratkaisujen mallintaminen ryhmätyönä tehdyissä kehittämishankkeissa. Näitä tuloksia esitellään huhtikuussa eduskunnan Osallistujien Suomi -seminaarissa. Tahtotila on uskottava, aika näyttää, mihin ideat tulevaisuudessa johtavat. Myös Tampereen kaupungin strategiassa (2025–2029) ja hyvinvointisuunnitelmassa (2026–2029) yhteisöllisyys, osallisuus ja saavutettavuus ovat merkittävässä roolissa. Ehkä olemme luomassa edelläkävijyyttä yksinäisyyden torjumisessa, mutta isokin muutos voi alkaa pienistä teoista, oivalluksista ja kysymyksistä.
Itse jäin miettimään, onko meidän sinänsä osallistava, omaehtoista oppimista ja toimijuutta tarjoava kansalaisopistomme tavoittanut yksinäisyysilmiön ytimen ja löytänyt kaikki mahdolliset työkalut sen torjumiseen. Osaammeko tunnistaa yksinäisyyden ja ostrakismin ympärillämme? Pystymmekö tavoittamaan myös ne, joille yksin jäämisen kokemus tekee jo niin kipeää, että on vaikea tulla oma-aloitteisesti ryhmään? Miten me sanoitamme toimintaamme? Houkuttelemmeko yhteiskunnan vallitsevaan tapaan lähinnä yksilökeskeisesti toteuttamaan itseään ja oppimaan uutta nimenomaan omia päämääriä varten – vai kutsummeko ihmisiä opistoon myös rakentamaan kestävää, yhteisöllistä toimijuutta ja yhteistä hyvää?
Entä miten käytännössä edistämme ja tuemme opistossa syntyviä yhteisöjä ja ryhmiä, jotka täyttävät osallistujien vastavuoroisen yhteenkuulumisen tarpeita sekä mahdollisuutta olla hyödyksi myös muille? Monelle opisto on jopa ainoa paikka muiden ihmisten kohtaamiseen. Jokainen ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulla ajoittain kysymyksen ”Mitä sinulle kuuluu?” Mutta ryhmässäkin voi kokea yksinäisyyttä. Mistä tiedämme, onko yksin oleminen ja ryhmästä vetäytyminen tietoisesti itse valittua tai hetkellistä vai onko se pitkällisen hienovaraisen ulosjättämisen ja -jäämisen tai piinallisen ulkopuolisuuden tunteen tulosta? Sekin voi selvitä kysymällä ja ihan arkisella vastavuoroisella kohtaamisella.
Mietin, olisiko opistojen – ja muidenkin, varsinkin julkisten palveluiden ja toimijoiden – syytä myös systemaattisesti arvioida toimintansa ja päätöstensä yhteisöllisyysvaikutuksia. Kenties siten saisimme arvokasta itsearviointitietoa toiminnan kehittämiseen ja tekisimme siitä entistä helpommin saavutettavaa. Kerätyllä arviointitiedolla voisimme myös tehdä työtämme ja palvelumme tarvetta näkyvämmäksi toiminnan ylläpitäjille ja rahoittajille.
Voisiko Suomessa syntyä sellainen yhteisöllisyyden tahtotila, toimijuuskulttuuri sekä niin konkreettiset työtavat, ettei elintilaa yksinäisyydelle ja ostrakismille syntyisi?
Voit tutustua edellä mainittuun Osallistujien Suomi – kansallinen osallisuuden vahvistamisen ja yksinäisyyden vähentämisen pitkän aikavälin ohjelmakokonaisuuteen sekä liittyä uutiskirjeen tilaajaksi verkossa.
Teksti: rehtori Maija-Liisa Gröhn, Tampereen seudun työväenopisto
Valokuva: Suvi Sillvan
