Vieraskynä: A blast from the past – Kansalaistaidot sivistystyön ytimessä 1930-luvulta nykypäivään

Peilaan artikkelissani historiallisia esimerkkejä kansalaistaitojen opettamisen nykyhaasteisiin. Teksti perustuu Kansalaistaidot kunniaan -hankepäivässä pitämääni luentoon. Kansalaisopistojen liiton järjestösuunnittelija Henri Piirainen (2024) kokoaa monipuolisesti kansalaistaitojen määrittelyä kansa- ja peruskouluopetuksessa, koulutuspolitiikassa sekä Kansalaistaidot kunniaan -hankkeessa. Täydennän näkökulmia kiinnittämällä huomiota siihen, että historiallisesti tarkasteltuna kansalaistaidot ja -tiedot, tai laajemmin kansalaissivistys ja -kasvatus, kuuluvat sekä kansalaisopistotyön että yleisemmin vapaan sivistystyön ytimeen. Historiallinen tutkimus voi auttaa hahmottamaan muuttuvaa käsitystä kansalaisopistoista kansalaiskasvatuksellisena toimijana sekä kirkastamaan kansalaisopistojen identiteettityötä pysyvyyden ja muutoksen sidoksena.

Historialliset esimerkit perustuvat tekeillä olevaan väitökseeni, jossa tarkastelen kansansivistysoppiaineen historiaa sen käynnistymisestä 1930-luvun taitteessa muutokseen aikuiskasvatustieteeksi 1960-luvun lopulla. Esimerkit nousevat aineistosta, joka koostuu kansansivistysopin opettajien teksteistä (erit. Zachris Castrén) sekä oppiaineen ensimmäisistä tutkielmista 1930–40-luvulta. Tutkielmat avaavat turbulentteihin vuosiin mielenkiintoisen aikalaisaineiston, jossa ääneen pääsevät silloiset ja tulevat sivistystyöntekijät. Tutkielmia laatineisiin opiskelijoihin kuuluvat muun muassa urallaan opetusministerinäkin toiminut Heikki Hosia, Rauman kansalaisopiston rehtorina toiminut Viljo Salmi (1903–1996), Viialan työväenopiston rehtorina toiminut Arvo Okkeri sekä opintojensa aikana Lohjan Työväenopiston yhteiskuntaopin opettajana toiminut Emil Saksala. Kysymykset kansalaistaidoista ja -tiedoista ovat aineistossa vahvasti läsnä.

1930-40-luvun kansalaiskasvatuksellinen ihanne

1930–40-luvun Suomessa demokratia oli koetuksella. Takana oli sisällissota, joka vaikutti merkittävästi esimerkiksi Zachris Castrénin ponnisteluihin kansalaisopistotoiminnan (hist. työväenopistotoiminnan) sekä vapaan kansansivistystyön kentillä. 1930-lukua leimasivat toisen maailmansodan kehkeytymiskulut kuten fasismin nousu, Suomessa Lapuanliike, sekä lopulta itse sota. Kansansivistystyötä läpäisivät huoli demokratiasta ja sitä tukevista rakenteista, totalitarismista sekä julkisesta keskustelukulttuurista, joihin sen kansalaiskasvatuksellinen tehtävä kytkettiin. Huolenaiheet ovat ajankohtaisia myös tänään.

1930–40-luvulla jaettu käsitys kansalaiskasvatuksellisesta ihanteesta oli vahva. Demokratia kansanvaltaisena valtiomuotona edellytti yhteiskunnalliset asiat sekä kansalaisvastuunsa tuntevia kansalaisia, mikä tarkoitti kansalaistietojen ja -taitojen jatkuvaa kehittämistä. Koska demokratia ei ollut itsestäänselvyys, kansansivistäjät korostivat demokraattisen kulttuurin vaalimista ja demokratiaa prosessina, ei vain valtiollisena tilana. Tämän eteen oli tehtävä jatkuvasti työtä, jota juuri kansalaisopistojen ja muun kansansivistystyön tuli edistää. Ihmisten tuli omaksua vastuunsa demokraattisen kulttuurin ylläpitämisessä. Tämä toteutui paitsi yhteiskunnallisten aineiden opetuksen, myös läpäisevästi opistojen demokraattisen opetus- ja toimintakulttuurin avulla. Kansalaisopistojen tavoite, arvot ja toiminta kietoutuivat tiiviisti yhteen ja tukivat kansalaistaitojen kehittämistä.

Yhteiskunnallisten jännitteiden purkamiseksi kansalaisopisto tarjosi paikan, joissa erilaiset ihmiset tulivat yhteen ja joissa annettiin tilaa erilaisille aatteellisille taustoille ja näkemyksille. Esimerkiksi Saksalan (1948, 124–125) mukaan työväenopistoja tarvittiin erityisesti sen vuoksi, että ”kansan keskuudessa säilyisi repivien puolueriitojen keskellä kansakokonaisuuden tuntua”, sillä opistoissa tulivat yhteen eri työväenleirit ja porvarit. Opistoissa oli turvallista käsitellä erimielisyyttäkin herättäviä kysymyksiä. Kursseilla opiskelijat vaihtoivat mielipiteitään, oppivat tunnistamaan paremmin omaa ajatteluaan sekä samalla ymmärtämään paremmin siitä poikkeavia näkökantoja. Kun opiskeltiin yhdessä erilaisten ihmisten kanssa, opittiin samalla ymmärtämään tiedon muodostumisen ehtoja ja perusteluja, “jonka edessä mielivaltaiset tuumat väistyvät syrjään asiattomina oletteluina” (Castrén 1929, 132). Rakentava oppositio kuvataan terveen demokratian kulmakivenä, koska se vei kehitystä eteenpäin ja esti kangistumasta. Kansalaiskasvatuksen läpäisevyys kansalaisopistoissa tulee hyvin esiin esimerkiksi taideaineiden kuvauksissa, joissa taiteen kuvataan yhdistävän sellaisetkin ihmiset, jotka eivät muuten “löytäisi tietä persoonalliseen kanssakäymiseen ja ystävyyteen”. Taiteen nähtiin pystyvän lähentämään kokonaisia kansoja toisiinsa. (Simola 1949, 71–72.)

Ihanteen ja realiteettien ristivedosta kansalaistaitojen vahvistamiseen opistotyössä

Itsensä kansalaissivistyksellinen kehittäminen ei ollut pelkästään oikeus tai mahdollisuus vaan suoranainen kansalaisvelvollisuus. Demokratia sitoi kansalaiset yhteen, mutta samalla velvoitti kansan kansalaissivistymään ja opistot kansalaissivistämään. Jo 1930–40-luvulla kansalaisopistotyön kuvauksia luonnehtii kuitenkin jännite kansalaiskasvatuksellisen ihanteen ja kysynnän pohjalta määräytyvän kurssisuunnittelun välillä. Opiskelijat hakeutuivat mieluummin toisenlaisen itsensä kehittämisen pariin kuin harrastamaan kansalaistaitoja ja -tietoja. Yhteiskuntaopin opettajana toiminut Saksala (1948, 113–114) harmittelee “opiskelijain osoittamaa harrastuksen puutetta näitä aineita kohtaan” ja pohtii, miten aineita ei pidettäisi niin “vaikeina, ikävinä ja kuivina”.

Demokratian vahvistaminen velvoitti opistoväen etsimään ratkaisuja yhteiskunnallisen harrastamisen vahvistamiseen ja kansalaistaitojen kehittämiseen muun muassa seuraavilla tavoilla (ks. taulukko 1):

1. Harrastamaan herättäminen. Opistoväen tuli pyrkiä herättämään ihmiset harrastamaan yhteiskunnallisia aineita. Tämä kuului erityisesti opistojen johtajien ja yhteiskunnallisten aineiden opettajien vastuulle. Eräänä innostamisen herättämisen muotona ehdotetaan keskustelutilaisuuksia ajankohtaisista osallistujien elämänpiiriin kiinnittyvistä aiheista.
2. Opistojen johdon ja opettajien osaamisen sekä ammattiin valmistamisen kehittäminen. Opettaja- ja johtajakunnan tuli ymmärtää kansalaisopistotyötä, mutta myös vapaata kansansivistystyötä kokonaisuutena sekä niiden yhteiskunnallista tehtävää. Esimerkiksi johtajilla tuli olla yhteiskunnallisten aineiden opintoja ja heidän tuli osallistua yhteiskunnallisten aineiden opetukseen sekä opintojen ohjaukseen yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Castrénille tärkeä foorumi kansalaiskasvatuksellisten kysymysten yhteiseen tarkasteluun oli kansansivistysoppi, josta hän (1924; 1930) toivoi akateemista oppiainetta kansansivistäjien valmennukseen sekä vapaan kansansivistystyön akateemisen tutkimuksen ja oppikirjallisuuden kehittämiseen.
3. Valtion tuen ja hallinnon kehittäminen sekä yhteiskunnallisiin aineisiin kohdistuva erityistuki. Valtion toteuttaman kansansivistystyön arvioinnin tuli olla kehittävää eli sen tuli lähteä kasvatusopillisista lähtökohdista ja olla kansansivistystyötä ymmärtävää. Valtion tuki kuvataan tärkeänä myös siksi, että sen nähtiin edistävän kansalaispiirien välistä keskinäistä arvonantoa ja suvaitsevaisuutta (Castrén 1929, 129–135; Saksala 1948, 118–120.) Ratkaisuja pohtinut Työväenopistokomitea ehdottaa lisäksi valtionavun lisäavustusta yhteiskunnallisten aineiden opettajien tuntipalkkioiden korottamiseen (15 %) sekä hallinnon kehittämistä perustamalla työväenopistoille omistettu kouluneuvoksen virka. (ks. Saksala 1948, 118–120.)
4. Opetusjärjestelyihin liittyvät ratkaisut. Lohjan Työväenopistossa kertyneen kokemuksensa perusteella Saksala rohkaisee opistoja omaehtoiseen kehittämistyöhön. Hän tarjoilee didaktisia ratkaisuehdotuksia kannustaen muun muassa kekseliäisiin aineyhdistelmiin. Lohjalla oli esimerkiksi onnistuneesti yhdistetty käsityökurssiin kaunokirjalliseen yhteiskunnalliseen teokseen perehtyminen ja pikakirjoituskurssiin valtio-oppia. Yhdistelmäkurssit Saksala kehottaa toteuttamaan yhteisopetuksena, jolloin opettajille avautuu mahdollisuuksia ammattitaitonsa kehittämiseen. (Saksala 1948, 120–125.) Muina ideoina nostetaan esiin kurssien minimiosallistujamäärän pudottaminen sekä kansalaistutkintolinja tutkintoineen, joita Saksala (1948, 123) ennakkoluulottomasti ei suoralta kädeltä hylkäisi työväenopistotyössäkään, mikäli ne lisäävät harrastusta yhteiskunnallisten aineiden opiskeluun.

Kansalaisopistot demokraattisemman, oikeudenmukaisemman ja yhdenvertaisemman yhteiskunnan tukipilarina

Kansalaisopistotyö, kuten vapaa sivistystyö kokonaisuutena, on läpi historiansa perustunut demokratiaa vahvistaviin käytäntöihin sekä osallisuutta, yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnallista yhdenvertaisuutta vahvistavaan toimintaan. Opistot tekevät parhaansa muuttuvissa haasteellisissa olosuhteissa paremman yhteiskunnan rakentamisen sekä oman selviytymiskamppailunsa ristipaineessa, jossa myös kansalaistaidot osaltaan määrittyvät ja niiden opettaminen realisoituu. Ajassamme, jossa yhdenvertaiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen horjuvat (Järvinen 2023; Järvinen, Pätäri & Wallén 2024) ja monet sosiaaliset liikkeet kulkevat päinvastaiseen suuntaan (ks. Luhtakallio 2024), ovat kysymykset kansalaisopistojen roolista demokraattisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan edistäjinä sekä niiden toimintaedellytysten turvaamisesta erityisen ajankohtaisia ja tärkeitä.

Taulukko 1. Poimintoja ratkaisuehdotuksiksi: miten vahvistetaan kansalaistietojen ja -taitojen harrastamista?

Castrén (ks. 1929;1934; 1938)	Työväenopistokomitea 1948 (ks. Saksala 1948)	Saksala 1948	Yhteisesti
Kansalaistietojen ja -taitojen vahvistaminen vst:n yhteinen tehtävä. Tieteellisen tutkimuksen ja kansansivistäjien valmentamisen merkitys. Valtion tuki ja arvonanto: – Toi kansaa harrastamaan yhdessä. – “Kehittävä arviointi”: kasvatusopillisista lähtökohdista lähtevää, vst:tä ymmärtävää (ks. Castrén 1929, 129–135).	Pätevä henkilöstö ja onnistuneet rekrytoinnit: ymmärrys yhteiskunnallisesta tehtävästä ja sen mukainen osaaminen. Pienempi ryhmäkoko. Minimi 5 (10). Valtionavun lisäavustus 15 % opettajien tuntipalkkioihin. Valtionhallinnon kehittäminen: työväenopistoille omistettu kouluneuvoksen virka (>ohjaaminen, arviointi).	Opintojen ohjaustoiminnan kehittäminen. Johtajan ja johtamisen merkitys. Kekseliäät aineyhdistelmät, opetusyhteistyö. -Esim. käsitöissä rinnalla käsittelyyn kaunokirjallinen yhteiskunnallinen teos. Tutkintojen avaamat mahdollisuudet: kansalaistutkintolinja työväenopistoihin (ks. myös Työväenopistolehti 1/1948).	Opettajien pedagoginen osaaminen: yhteiskunnallisten aineiden käsittelyn kytkeminen opiskelijoiden omiin elämänkokemuksiin ja -piireihin. Herättäminen harrastamaan -Vrt. “sosiokulttuurinen innostaminen” kansalaistaitojen ja -tietojen kehittämiseen. -Esim. keskustelutilaisuudet sytyttäjinä.
Oppikirjojen kehittäminen

Teksti: Jenni Pätäri, KM, Sivistystyön Vapaus ja Vastuu (SVV) -ohjelman koordinaattori; väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto.

Jenni Pätäri toimii myös Ahjolan kansalaisopiston johtokunnan jäsenenä. (jenni.patari(at)sivistystyo.fi).

Lähteet

Castrén, Zachris (1924). Yliopisto ja vapaa kansansivistystyö. Kansanvalistus ja kirjastolehti no 5, 217–228.

Castrén, Zachris (1929). Valtio ja vapaa kansanvalistustyö. Valtioneuvostolle jätetty mietintö. Kansanvalistus ja kirjastolehti no 5–6, 121–165.

Castrén, Zachris (1930). Valmennus kansansivistystyöhön. Kansalainen ja yhteiskunta. Yhteiskunnallisen Korkeakoulun oppilaskunnan 5-vuotisjulkaisu, 44–46.

Järvinen, Iiina (2023). Itsensä kehittäminen köyhyydessä. Tampereen yliopiston väitöskirjat, https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2963-1

Järvinen, Iina, Pätäri, Jenni & Wallén, Björn (2024). Sivistykselliset oikeudet ja vapaa sivistystyö. Verkkojulkaisusarja. Helsinki: VST/SVV. Saatavilla: [https://www.vapausjavastuu.fi/kategoria/sivistykselliset-oikeudet/].

Luhtakallio, Eeva (2024). Yhteiskunnan tekemisen politiikka: miten ymmärtää yhteistä moniarvoisessa yksilöiden ajassa. Keynote-luento Aikuiskasvatuksen tutkimuspäivillä Helsingin yliopistolla 8.2.2024.

Saksala, Emil (1948). Yhteiskunnallisten aineiden opetus työväenopistoissa. Yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto, tutkielma Yhteiskunnallisen Korkeakoulun yhteiskunnallista tutkintoa varten. Helsinki: Yhteiskunnallinen Korkeakoulu.

Simola, Unnukka (1949). Esteettinen kasvatus vapaassa kansansivistystyössä. Yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinto, pro gradu -tutkielma Yhteiskunnallisen Korkeakoulun yhteiskuntatieteiden kandidaattitutkintoa varten. Helsinki: Yhteiskunnallinen Korkeakoulu.