Elämän onnea ja onnistumisia ei jaeta yhteismitallisesti. Mitä erinäisimpiä kompastuskiviä osuu itse kunkin kohdalle, välillä isompia ja välillä pienempiä. Joillekin ne ovat ajoittaisia, joku kokee lähes koko ajan olemassaolonsa haasteiden viidakoksi. Kunkin kokemus niistä on oma ja itselle oikea. Toki aiemmat kokemukset ja asenne ovat ratkaisevassa roolissa sen määrittymisessä, miltä elämä tuntuu. Miten pitkälle asenne sitten on valintakysymys? Entä onko muiden ihmisten; läheisten, viranomaisten, tukevien tahojen tai opinahjojen asenteella väliä? Miten me muut voimme auttaa toivonsa menettäneitä eteenpäin ja löytämään mielekkyyttä elämäänsä?
Olen idealisti ihmisen kasvun, oppimisen ja kehittymisen suhteen, suorastaan loputon kasvatusoptimisti. Ajattelen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tai toivotonta oppia uutta tai aloittaa alusta. Ehkä osin tästä syystä huomaan joutuvani varsin usein keskusteluihin ”kasvatuskyynikoiden”, elämänsä edistymiseen pettyneiden tai olosuhteita syyttävien kanssa. Olen joutunut tutkailemaan, mikä saa minut pysymään kannassani tässä asiassa ja kiinnostumaan joka päivä uudelleen oppimisen ja kehittymisen ihmeestä.
Olen kulkenut työssäni ja elämässäni jo varsin pitkän matkan erilaisissa kasvun, oppimisen ja kehittymisen tehtävissä (varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen ja lähes kaikkea siltä väliltä) niin opettajana kuin hallinnollisena virkamiehenäkin. Motivaationi ydinajatuksena on kaikissa tehtävissä ollut se, että kutsumukseni on olla mahdollisuuksien luoja. Jokaisella ihmisellä on perusoikeus oppimisen iloon ja ihmisenä kasvamiseen. Nämä ovat myös ihmisyyden, itsetuntemuksen ja itseluottamuksen peruspilareita.
Haluaisinkin kääntää tutun sanonnan ”pessimisti ei pety” kansansivistyksen kielelle: ”Optimisti oppii ja onnistuu aina.” Siinä on kyse lähinnä oikeanlaisesta ja mahdollisimman henkilökohtaisesta tavoitteen asettelusta. Ei siis ylhäältä asetetuista oppimisen päämääristä, sillä ne eivät useinkaan tue ihmistä silloin, kun luottamus omaan osaamiseen, oppimiseen, kehittymiseen tai elämän merkityksellisyyteen, jopa itse elämäänkin on kadoksissa. Tämä tulee näkyä myös viestinnässä. Hyvä alku asennemuutokselle onkin se, että esim. Jotpan kielessä ”erityisen haasteellisista ryhmistä” on tullut ”erityisen tervetulleita ryhmiä”.
Jos joskus on menettänyt uskonsa omaan kehittymiseen tai oppimiseen, sen ei tarvitse – eikä se saa – olla pysyvä olotila. Kansakuntamme on pullollaan varhaisiässä ja koulussakin saatuja oppimistraumoja, jotka ovat jo pahimmassa tapauksessa kroonistuneet pysyviksi asenteiksi. Niinpä toivottomuuden ilmapiiri ja näköalattomuus tuntuvat olevan tarttuva vitsaus, mitä ’kahtiajakautuva’ nykyaikamme helposti ruokkii. Kansalaisopistot taistelevat konkreettisesti näiden kokemusten purkamiseksi, antavat ihmisille uusia mahdollisuuksia tulla nähdyksi, kuulluksi ja kokeneeksi, että minulla on väliä, minulla on tarkoitus, minulla on edellytyksiä parempaan elämään, kehittymiseenkin – omin ja omankokoisin askelin.
Meidän kansansivistäjien ei tule luovuttaa ikinä toivottomuudenkaan edessä. Meidän on luotettava siihen, että keksimme kyllä kuhunkin aikaan, paikkaan ja tapaukseen sopivat keinot saavuttaa luottamus niiltäkin ihmisiltä, jotka ovat sen monesti menettäneet ja jotka eivät vielä osaa omaehtoisesti toimintaamme hakeutua. Uusi aika vaatii uudet konstit, tuleva edellyttää tulevaisuuden taitoja. Esimerkiksi taitoa asettua kaikilla aisteilla vielä opintoryhmistämme puuttuvienkin ihmisten asemaan. Tarvitsemme aikaa, tilaa ja voimia sen pohtimiseen, miten parhaiten poistamme osallistumisen esteitä ja millä tunnekanavilla voimme erilaiset ihmiset, potentiaaliset asiakkaamme, kohdata.
On tehtävä lujasti optimismin tartuttamistyötä erityisesti siellä, missä sitä ei juuri ole ja annettava kaikille mahdollisuus valita juuri se optimistinen asenne negatiivisen tilalle tai edes rinnalle. Pienestä alusta se iso kipinäkin syttyy.
Olkoon uusi vuosi toteutuvien mahdollisuuksien ja tulevaisuuden taitojen vuosi ihan jokaiselle!
Teksti: Maija-Liisa Gröhn, Tampereen seudun työväenopiston rehtori
Kuva: Hannu Rinne
