On hienoa nähdä, kuinka esimerkiksi keramiikkakurssilla syntyy paitsi kauniita esineitä, myös uusia ystävyyksiä.
Syksy tuo mukanaan uuden lukuvuoden kansalaisopistoihin – ja samalla mahdollisuuden kohdata, oppia ja kasvaa yhdessä. Kansalaisopisto ei ole vain paikka, jossa opitaan uusia tietoja tai taitoja. Se on yhteisö, jossa jokainen voi tuntea kuuluvansa johonkin merkitykselliseen.
Kansalaisopisto toimii kuin sydän, joka sykkii paikallisyhteisön rytmissä. Kursseilla kohtaavat eri-ikäiset, eri taustoista tulevat ihmiset – kaikki saman uteliaisuuden ja oppimisen ilon äärellä. On hienoa nähdä, kuinka esimerkiksi keramiikkakurssilla syntyy paitsi kauniita esineitä, myös uusia ystävyyksiä. Tai kuinka puutyökurssilla sorvilastujen lentäessä kaksi silmää pilkahtaa samaan tahtiin uuden parisuhteen alkumerkkinä.
Yhteisöllisyys ei synny itsestään – se syntyy kohtaamisista, kuuntelemisesta ja yhdessä tekemisestä. Kansalaisopisto tarjoaa oppimisen areenan, jossa jokainen voi olla oma itsensä, oppia omaan tahtiinsa ja tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on. Tämä on erityisen tärkeää maailmassa, jossa yksinäisyys ja ulkopuolisuuden kokemus ovat monelle arkipäivää.
Opisto voi olla myös elämänmuutoksen alku. Moni on löytänyt uuden suunnan, harrastuksen tai ammatillisen polun kansalaisopiston kursseilla. Mutta ehkä kaikkein arvokkainta on se, että opisto antaa mahdollisuuden olla osa jotakin suurempaa – yhteisöä, jossa jokaisen panos on tärkeä. Lähiopetuksen lisänä toteutettava etä- ja hybridiopetus tuo ihmisiä virtuaalisesti yhteen ja toivottaa tervetulleiksi nekin, joilla ei ole mahdollisuutta lähteä kotoaan oppia ja yhteisöllisyyttä hakemaan. Samoin se tukee niitä, joiden elämäntilannetta tai oppimista tukee enemmän oppiminen omissa oloissaan ammattitaitoisen opettajan etäopetuksessa.
Vuosi 2026 tuo seudullemme mukanaan myös ainutlaatuisen mahdollisuuden, kun Oulu toimii Euroopan kulttuuripääkaupunkina. Seudun kansalaisopistot osallistuvat juhlavuoteen monin eri tavoin, mm. järjestämällä tapahtumia, työpajoja ja taideprojekteja, joissa opistolaisten osaaminen ja luovuus pääsevät esiin. Tuleva vuosi on oppimista, mutta myös elämyksiä, kohtaamisia ja ylpeyttä omasta osaamisesta. Yhdessä ja erikseen, kaikki tyylit ovat kulttuuripoluillakin yhtä oikeita.
Tänä syksynä haluan rohkaista jokaista astumaan sisään kansalaisopiston ovesta – olipa se fyysinen tai digitaalinen. Tule mukaan, kokeile jotakin uutta, ja ennen kaikkea: kohtaa erilaisia ihmisiä. Koska juuri nyt Suomi ja maailma tarvitsee sivistystä ja tiedon äärellä olemista enemmän kuin aikoihin.
Teksti: Oulu-opiston apulaisrehtori Jyrki Huovinen Kuva: Mostphotos
Suomen hallitus etsii jälleen miljardiluokan säästökohteita, ja valtiovarainministeriö on nostanut esiin kansalaisopistojen perusrahoituksen leikkaamisen. Vuonna 2024 opistojen rahoitusta leikattiin jo 12,5 miljoonalla eurolla, ja nyt suunnitteilla on uusi, noin 11 miljoonan euron leikkaus. Tämä kehitys on erittäin huolestuttava ja koulutuspolitiikan näkökulmasta vaarallinen.
Vuoden 2024 rahoitusleikkaukset koettelivat opistoja jo kovalla kädellä. Niiden seurauksena kurssitarjontaa on jo kavennettu, opetusta vähennetty erityisesti sivukyliltä ja syrjäseuduilta, maksuja korotettu, henkilöstöä lomautettu, lukukausia lyhennetty, ryhmäkokoja suurennettu ja minimiosallistujamäärää kasvatettu. Lisäleikkaukset pahentaisivat tilannetta entisestään.
Kansalaisopistot ovat elinikäisen oppimisen kivijalka ja runkoratkaisu. Ne tarjoavat koulutusta kaikille – nuorille, aikuisille, ikääntyville, Suomessa jo oleville maahanmuuttajille ja erityisryhmille. Ne ovat saavutettavia, joustavia ja paikallisesti juurtuneita. Leikkaukset uhkaavat koko järjestelmän olemassaoloa ja sen kykyä kehittää toimintaa kansalaisten palvelemiseksi.
Kansalaisopistoilta ei voi enää leikata, koska:
Ne tukevat elinikäistä oppimista ja osaamisen päivittämistä.
Ne edistävät koulutuksellista tasa-arvoa ja sivistystä.
Ne ovat keskeisiä mielenterveyden ja hyvinvoinnin tukijoita.
Ne ehkäisevät syrjäytymistä ja yksinäisyyttä.
Ne ylläpitävät ikääntyvien toimintakykyä ja aktiivisuutta.
Ne tarjoavat työelämätaitoja ja kielikoulutusta työllistymisen tueksi.
Ne ovat keskeisiä maassa jo olevien kotoutumisessa.
Ne vahvistavat alueellista tasa-arvoa ja kuntien elinvoimaa.
Ne tukevat kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa.
Ne toimivat erittäin kustannustehokkaasti.
Ne vähentävät sosiaali- ja terveyspalveluiden kuormitusta.
Ne liikuttavat satojatuhansia ihmisiä vuosittain.
Ne ylläpitävät kulttuuriperintöä ja käsityötaitoja.
Ne tukevat luovaa ilmaisua ja kulttuurielämää.
Ne täydentävät virallista koulutusjärjestelmää joustavasti.
Ne madaltavat kynnystä osallistua koulutukseen.
Ne vahvistavat yhteisöllisyyttä ja osallisuutta.
Ne tukevat aktiivista kansalaisuutta ja vaikuttamista.
Ne ovat usein peruskoulun ohella ainoa koulutuksen tarjoaja pienillä paikkakunnilla.
Ne vastaavat nopeasti muuttuvan työelämän tarpeisiin.
Ne ovat pieni investointi, jolla on suuri yhteiskunnallinen vaikutus.
Kansalaisopistot eivät tarjoa vain kursseja tai koulutuksia – ne ovat kohtaamispaikkoja, mahdollisuuksia ja toivoa tulevasta. Niiden rahoituksen leikkaaminen on lyhytnäköistä politiikkaa, joka heikentää sivistysyhteiskunnan perustaa. Nyt on aika puolustaa ja vahvistaa kansalaisopistoja, jotta ne säilyisivät myös tuleville sukupolville!
Lisätiedot: Toiminnanjohtaja Jaana Nuottanen p. 040 741 0641, jaana.nuottanen@kansalaisopistojenliitto.fi
Kansalaisopistojen liitto tuo jälleen kansalaisopistot osaksi kesän SuomiAreenaa! Tänä vuonna olemme tavattavissa kansalaistorilla yhdessä Porin opistojen kanssa kahtena päivänä:
Tiistai 24.6.2025 klo 10–17: Otsolan kansalaisopisto & Kansalaisopistojen liitto
Keskiviikko 25.6.2025 klo 10–17: Porin seudun kansalaisopisto & Kansalaisopistojen liitto
Osastollamme pääset osallistumaan toiminnalliseen ohjelmaan kevyttä keskustelua unohtamatta. Osallistuminen palkitaan tuttuun tapaan kivoilla ja käytännöllisillä yllätyslahjoilla, joten muistathan pistäytyä meitä tervehtimässä!
Nyt räjäytetään työelämä! (lavakeskustelu)
Tervetuloa seuraamaan myös Nyt räjäytetään työelämä! -keskustelua Eetunaukion lavalle (Itäpuisto 4, Pori) perjantaina 27.6. klo 11. Kansalaisopistojen viestiä keskusteluun tuo Kansalaisopistojen liiton puheenjohtaja Sannasirkku Autio.
Aihe: Nyt räjäytetään työelämä! Ajankohta: perjantai 27.6.2025 klo 11–11.45 Paikka: Eetunaukion lava (Itäpuisto 4, Pori)
Tehokkuuspuhe jyrää, vaikka todellisuus on täynnä ihmisiä, joiden osaaminen, kielitaito tai elämäntilanne eivät sovi nykyisiin työelämän muotteihin. Miten ja kuka muotit muuttaa? Keskustelussa yhdistyvät pilottihankkeet, maahanmuuttaneiden työllistyminen, aikuiskoulutuksen mahdollisuudet ja työn jatkuva murros.
Aiheesta keskustelevat: Sannasirkku Autio, puheenjohtaja, Kansalaisopistojen liitto Mari Viljanen, toimitusjohtaja, What the Business Oy Annamari Jukko, yhteiskunnallinen innovaattori Joonas Rentola, Työ- ja elinkeinoyksikön päällikkö, Suomen Pakolaisapu
Keskustelun juontaa Minttu Porri.
Järjestäjinä: Kansalaisopistojen liitto, Suomen Pakolaisapu, What the Business Oy, Annamari Jukko
Keskustelun voi myös katsoa suorana tai tallenteena MTV Katsomosta.
Sanna Pöyhönen keramiikkastudiollaan. Kuva José Pietens.
Taiteilija ja matemaatikko Sanna Pöyhönen tunnustaa olevansa kansalaisopistoille paljosta kiitollinen. Jo lapsena alkanut omaehtoinen opiskelu mahdollisti paitsi hänen monialaisten taitojensa kehittymisen, myös alan vaihtamisen aikuisena.
Lapsena Sanna Pöyhönen tutustui kansalaisopistotoimintaan äitinsä Aino Pöyhösen työn kautta. Aino toimi kansalaisopiston rehtorina – ensin Ylitorniolla ja myöhemmin Kankaanpäässä, jossa hän teki pitkän uran. Rehtorina Aino oli innokas aikuiskoulutuksen ja kansalaisopistotoiminnan kehittäjä, jonka intohimo oppimiseen vaikutti vahvasti myös Sannaan.
”Kansalaisopisto toimi Kankaanpäässä oppimiskeskuksena kirjaston ja yläasteen yhteydessä”, Sanna muistelee. ”Koska äitini oli usein myöhään töissä, minä käytännössä kasvoin kansalaisopiston ja kirjaston käytävillä hengaillen. Kaikki tunsivat minut siellä.”
Pikkutyttönä Sanna osallistui lähinnä taidepajatyyppiseen toimintaan, mutta siirtyi aikuisten kursseille jo teini-ikäisenä. Ikätovereita kursseilla ei siihen aikaan juuri ollut, mutta Sanna kävi kuvanveistokursseilla, harrasti öljymaalausta ja opiskeli jossain vaiheessa kieliäkin.
Keramiikkaan Sanna rakastui heti ensimmäisen kokeilukerran jälkeen. Kirkkaimman kipinän sytytti kuitenkin dokumentti, joka kertoi Uuden Meksikon heimotaiteilija Maria Martinezista.
”Dokumentissa esiteltiin Martinezin perinteistä keramiikkatyyliä ja hänen tapaansa kerätä kaikki materiaalinsa luonnosta”, Sanna kertoo. ”Modernin teknologian poissaolo ja yhteys maahan viehättivät minua paljon. Se oli yksinkertaista ja kaunista: ihminen vain nosti maasta saven ja työsti siitä asioita.”
Tutkinto matematiikasta ja henkireikä keramiikasta
Lukioaikana Sannan kiinnostuksen kohteet laajenivat yllättäen matematiikkaan, vaikka hän oli teini-ikäisestä asti ollut varma, että taide olisi hänen juttunsa.
”Matematiikanopettajani tunneilla opin, miten kaunista matematiikka voi olla”, hän kertoo. ”Opin, että se ei ole vain laskentaa vaan ennemminkin teorioihin pohjautuva kieli, jolla voi kuvata maailmaa, keksiä uutta ja näyttää asioita muille.”
1990-luvun puolivälin pahimpien lamavuosien keskellä Sanna joutui tekemään päätöksen: mitä hän lähtisi lukion jälkeen opiskelemaan? Taidetta vai matematiikkaa? Matematiikan alalta löytyisi todennäköisesti töitä, kun taas taiteella itsensä elättäminen voisi olla epävarmaa.
Lopulta Sanna haki opiskelupaikkaa Espoon Teknillisestä korkeakoulusta, josta hän valmistui diplomi-insinööriksi – ja myöhemmin tekniikan tohtoriksikin. Akateemisten opintojensa ohessa hän jatkoi sinnikkäästi keramiikkataitojensa kehittämistä.
”Keramiikkaopinnot Espoon työväenopistossa olivat henkireikä teknisen ja akateemisen koulutuksen rinnalla”, Sanna kertoo. “Viikonloppuisin, kerran pari kuukaudessa, kävin mestarikursseilla, joiden aikana ehti tehdä yhden veistoksen tai muun isomman työn.”
Sanna työskenteli liiketoiminta-analytiikan parissa jonkin aikaa, kunnes jälleen yksi työpaikka jäi taakse ja tuli aika hakea uutta. Siinä vaiheessa työnhaku osoittautui kuitenkin hankalaksi. Tohtorintutkinto tuntui pelottavan monia suomalaisia työnantajia, eikä tarpeeksi haastavaa työtä tuntunut millään löytyvän.
Vaikeassa tilanteessaan Sanna alkoi etsiä töitä ulkomailta. Aluksi hän harkitsi Lontoota ja kävi työhaastatteluissakin, kunnes sopiva paikka löytyi sattumalta Amsterdamista. Siellä hän pääsi rakentamaan tekoäly- ja digitalisaatioratkaisuja isoille korporaatioille.
”Tietyssä mielessä lähdin myös keski-ikää karkuun”, Sanna muistelee. ”Minulla ei ollut lapsia eikä perhettä, ja kaikki kaverit ympärilläni olivat perheellisiä. Siinä tilanteessa tuntui, ettei minulla ollut Suomessa oikein mitään.”
Hollannissa kansalaisopisto vaihtui keramiikkastudioon
Hollantiin muutettuaan Sanna suunnitteli jatkavansa samaa elämäntyyliä kuin Suomessa: päivisin töitä yritysmaailmassa ja vapaa-ajalla keramiikkaopintoja kansalaisopistossa. Pian kuitenkin selvisi, ettei Hollannissa ollutkaan samanlaista kansalaisopistoverkostoa kuin mihin hän oli tottunut.
”Se oli minulle ihan hirveä pettymys, enkä uskonut viipyväni Amsterdamissa kauaa”, Sanna kertoo. ”Aluksi ajattelin, että viettäisin siellä vain pari vuotta ja lähtisin sitten töihin jonnekin muualle.”
Maurits Krijger työnsä ääressä. Kuva: Sanna Pöyhönen.
Elämä meni kuitenkin toisin kuin Sanna oli suunnitellut. Amsterdamissa asuessaan hän tapasi nykyisen miehensä, silkkipainaja Maurits Krijgerin, meni naimisiin ja sukelsi syvälle Hollannin kuvataide- ja käsityöperinteen kiehtovaan maailmaan. Eivätkä suuret elämänmuutokset suinkaan siihen loppuneet. Sinkkuvuosien myötä taakse sai jäädä myös kaksikymmentä vuotta kestänyt ura digitalisaation ja tekoälyn parissa.
”Olin ajautunut johtajanroolissani jo liian kauas siitä matematiikasta, johon olin nuorena niin ihastunut, ja halusin keskittyä taas enemmän keramiikkaan”, Sanna kertoo. ”Myös mieheni Maurits, joka pyörittää isoisänsä perustamaa silkkipainoyritystä, kannusti minua esimerkillään takaisin taiteen pariin.”
Miehensä rinnalla Sanna pääsi seuraamaan läheltä pienyrittäjän arkea, mikä rohkaisi häntä perustamaan oman keramiikkastudion Zaandamiin, lähelle Amsterdamia. Myöhemmin hän avasi studionsa myös yleisölle, jotta alueen asukkaat voisivat osallistua kansalaisopistotyyppiseen toimintaan.
”Teen keramiikkastudiolla omia töitäni ja järjestän kursseja sekä työpajoja opiskelijoille. Asiakkaitani ovat pääasiassa Hollannissa asuvat suomalaiset, luovaa energiaa etsivät ja muut keramiikasta kiinnostuneet ihmiset”, hän kertoo. ”Samoissa tiloissa toimii myös mieheni silkkipaino ja puutyöpaja – ja tulevaisuudessa saatamme perustaa sinne erillisen tekstiilitaideosastonkin.”
Uteliaisuutta ja voimaa oppimisesta
Sanna on asunut Hollannissa nyt jo kaksitoista vuotta. Vaikka moni asia on sinä aikana muuttunut, hän muistaa yhä lämmöllä kansalaisopistoaikojaan Suomessa. Kaiken oppimansa ja kokemansa jälkeen hän kokee olevansa niille paljosta velkaa.
”En käynyt koskaan virallisia taidekouluja, mutta kansalaisopistojen kursseilta hankkimieni taitojen ansiosta pystyin silti ryhtymään taiteilijaksi viisikymppisenä”, hän summaa. ”Kursseilta jäi myös paljon elinikäisiä ystäviä, sekä opettajia että opiskelijoita, joihin olen edelleen yhteydessä.”
Oppiminen on edelleen Sannan elämän peruspilari. Hän etsii jatkuvasti uutta tietoa, haluaa ymmärtää maailmaa ja uskoo vahvasti siihen, että asioihin voi perehtyä ja niistä voi oppia.
”Jatkuva oppiminen kasvattaa uteliaisuutta ja voimaa”, hän sanoo. ”Oppiva ihminen ei ole niin helposti muiden vietävissä tai kontrolloitavissa. Tästä ajatuksen vapaudesta meidän kaikkien kannattaa pitää kiinni.”
Tämä oppimisen palo näkyy myös hänen nykyisessä työssään. Keramiikkastudio toimii nyt luontevana osana käsityökeskusta, jossa silkkipainon vanha traditio elää vahvana keramiikan rinnalla.
”Hollanti on erityisesti kuvataiteen ja käsityön osalta kiinnostava maa ekskursioihin ja kansainväliseen yhteistyöhön”, Sanna kertoo. ”Täällä on paljon kuuluisia ja taitavia taiteilijoita, ja käsityön arvostus on suurta.”
Tulevaisuudessa Sanna haluaa kehittää käsityökeskuksen toimintaa entistä vilkkaammaksi ja taloudellisesti kestävämmäksi. Samalla hän haluaa pitää kiinni käsityön syvimmästä merkityksestä.
”Haluaisin ihmisten tekevän enemmän töitä käsillään, oppivan käyttämään erilaisia materiaaleja ja vähentävän puhelinten ja näyttöjen tuijottamista”, hän kiteyttää. ”Nykyaikana ihmiset tarvitsevat lisää yhteisöllisyyttä.”
Teksti: Viestintäkoordinaattori Virpi Vedenkannas, Kansalaisopistojen liitto
Näin kysyi Heikki Kinnari (2020) väitöskirjassaan Elinikäinen oppiminen ihmistä määrittämässä: Genealoginen analyysi EU:n, OECD:n ja Unescon politiikasta. Mielestäni näiden kysymysten rinnalla on syytä kysyä, kenellä on mahdollisuus oppia ja kuka jää koulutuspoliittisessa keskustelussa pimentoon.
Toissa viikolla (2.–.8.9.2024) vietettiin valtakunnallista Kansalaistaitoviikkoa. Vuosien varrella erilaisia taitoja on pyritty kuvaamaan monenlaisilla luokitteluilla mm. EU:n, kansainvälisten järjestöjen ja Opetushallituksen toimesta ja viimeksi Kansalaisopistojen liiton hankkeessa on määritelty, mitä kansalaistaidot tarkoittavat nykypäivänä (Piirainen 6.6.2024). ”Taidot voivat muuttua ajassa ja tietyillä taidoilla voi olla korostuneempi merkitys tietyn yksilön elämässä kuin toisella. Hankkeen tärkeimpänä tausta-ajatuksena on kuitenkin se, että kansalaistaidot ovat hyödyllisiä päivittäisessä elämässä kaikille ihmisille.” (Piirainen 6.6.2024). Mutta mitä taitoja sitten jokaisen kannattaisi pyrkiä hankkimaan?
Vapaasta sivistystyöstä annetun lain (632/1998, muut. 1765/2009) tarkoitusta ja tavoitetta koskevasta pykälästä sekä eri oppilaitosmuotoja koskevasta pykälästä voi löytää vihjeitä taidoista, joiden opettamista ja oppimista lainsäätäjä on 15 vuotta sitten pitänyt tärkeänä. Lain mukaan vapaan sivistystyön tarkoituksena on järjestää elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalta yhteiskunnan eheyttä, tasa-arvoa ja aktiivista kansalaisuutta tukevaa koulutusta. Opetus- ja koulutussanasto OKSAn mukaan elinikäisellä oppimisella tarkoitetaan oppimista, ”joka jatkuu ihmisen koko eliniän”, kun taas elinikäisen oppimisen avaintaidoissa on kyseessä ”niiden tietojen, taitojen, asenteiden ja arvojen kokonaisuus, jollaisia yksilöt tarvitsevat elinikäisessä oppimisessa” (Euroopan parlamentin ja neuvoston suositus elinikäisen oppimisen avaintaidoista (2018/C 189/01); opetus- ja kulttuuriministeriö ja Sanastokeskus ry 2024). Vapaan sivistystyön näkökulmasta huomionarvoista on, ettei sanastosta (toistaiseksi) löydy sellaisia käsitteitä kuten perustaidot, kansalaistaidot, kansalaisvalmiudet tai omaehtoinen oppiminen.
Eero Pantzarin mukaan elinikäisen oppimisen määritelmässä oppiminen nähdään monesti vain prosessina, vaikka sitä voitaisiin hahmottaa myös päämäärien tai tuotosten kautta esim. näin: ”To continue the learning process during the whole life, to improve and actualize knowledge, behavior, skills, attitudes and concepts of life and society.” (Elinikäisen oppimisen komitea ym. 1997). Jos elinikäinen oppiminen pyrittäisiin hahmottamaan kaikessa ihanuudessaan, osaisimmeko myös sanoittaa harrastuksissa, vapaaehtoistoiminnassa tai luottamustehtävässä oppimaamme nykyistä paremmin? Voisiko vapaan sivistystyön ja työelämän laajemmalle yhteistyölle löytyä väylä yhteisen kielen kautta? Jotain olisi tehtävä, jotta kaikkea osaamista pidettäisiin yhtä arvokkaana – toisin kuin nyt (Rahikainen ym. 2024).
Voisimmeko viedä osaamisperusteisuutta vieläkin pidemmälle, jotta työikäiset oppisivat paremmin sanoittamaan esim. kansalaisopiston keramiikka-, kokkaus tai pilateskurssin hyödyt myös työelämälle pitäen kuitenkin kiinni sivistysihanteesta, ihmisenä kasvamisesta ja vapaan sivistystyön vapaudesta? Tunnustan, että ainakin itsellä vapaa-ajalla kerryttämäni osaamisen sanoittaminen on usein vaikeaa työelämäkontekstissa enkä välttämättä osaa arvioida oman osaamisen – tietojen ja taitojen – merkitystä ennen kuin niitä voi verrata kollegan asiantuntemukseen. Jos on vaikkapa käynyt korean kielen kurssilla, mitä työn kannalta hyödyllisiä taitoja on ehkä tiedostamattaankin oppinut? Vastaus ei välttämättä löydy kurssisuunnitelmasta. Entä voisiko vapaan sivistystyön osaamismerkkijärjestelmää kehittää edelleen esim. tunnistamaan ja tunnustamaan kolmannella sektorilla hankittua osaamista? Se voisi olla hyvä idea, mutta kenties vaikeampi suunnitella ja toteuttaa.
Ennaltaehkäisevän elämänhallinnan taidot?
Luin vastikään uusinta Gerontologia-teosta, mikä sai pohtimaan, mitä tietoja ja taitoja kukin meistä tarvitsee elämänsä aikana voidakseen elää ns. hyvän elämän. Tulisiko tavoitteena olla viisaaksi kasvamisen taito, yksinäisyyden tilojen kohtaamisen ja käsittelyn taito, ennakoivaan ikääntymiseen (elämän aikana) liittyvät taidot, mielen hyvinvoinnin edistämisen taito vai jotain muuta? Päällimmäisenä ajatuksena oli, että ikääntymisestä ei puhuta eikä kirjoiteta tarpeeksi, jotta ymmärtäisimme, millaiset ratkaisut vaikuttavat elämänlaatuumme myöhäisellä keski-iällä (eläköitymisen kynnyksellä ja sen jälkeen) ja aktiivisten eläkevuosien jälkeen vanhuudessa (ns. ihmisen neljäs ikä, jolloin palveluiden ja hoivan tarve korostuu; ks. Rantanen 4.9.2023). Tulevaisuuden ennakoinnista puhutaan paljon, mutta näkyykö se koulutuspolitiikassa ja arjen tasolla?
OECD:n PIAAC-tutkimusohjelman (Programme for the International Assessment of Adult Competencies) aiemmista tutkimustuloksista on vierähtänyt vuosikymmen (Suomen osalta). Uuden PIAAC-tutkimuksen ensituloksia on lupa odottaa 10.12.2024. Tutkimuksessa selvitetään 16–65-vuotiaiden lukutaitoa, numerotaitoa ja ongelmanratkaisutaitoa. Tavoitteena on mm. saada vastauksia siihen, ”Ovatko aikuisväestön perustaidot sillä tasolla kuin työ- ja arkielämässä menestyminen nykyajan tietoyhteiskunnassa edellyttää?”. (Jyväskylän yliopisto 2024.) Jo ennen julkistamista voi yhteiskunnallisesti ja myös vapaan sivistystyön näkökulmasta kritisoida sitä, että tulokset jäävät väestön kannalta puutteellisiksi tutkimuksen sivuuttaessa yli 65-vuotiaat. Ja vaikka tiedetään, kuinka suuri väestöryhmä on kyseessä ja millainen demografinen muutos suomalaisessa yhteiskunnassa on käynnissä.
Ikääntyneet saattavat kuitenkin olla joissakin asioissa myös edelläkävijöitä. Heidän keskuudessaan esim. yleistyy fyysisten ja virtuaalisten palvelurobottien käyttö, jolloin yli 65-vuotiaat tarvinnevat uudenlaisia valmiuksia – robottilukutaitoa medialukutaidon uutena ulottuvuutena. Tätä tutkitaan parhaillaan. (Rasi-Heikkinen, Valokivi, Vuojärvi & Kiuru 2024.) Jos robottilukutaito on arjessa ja yhteiskunnassa pärjäämisen taito jo nyt, mitä siitä pitäisi kaikkien tietää? Vai pitääkö? Jo lähes sata vuotta sitten Castrén (1929) totesi, että ”(…) yhteiskunnan ja sen olojen alituinen muuttuminen ja kehittyminen tekee yhäti jatkuvan opiskelun tarpeelliseksi jokaiselle, joka tahtoo ymmärtää ympärillään olevaa elämää.” Tämän pitäisi koskea jokaista meistä, myös ikääntyneitä. Tällöin koulutuspoliittisesti merkittävien tutkimusten tulisi ulottua myös kaikkein iäkkäimpiin yhteiskunnassamme.
Seppo Niemelän (2008) mukaan ”Yleissivistys tarkoittaa tieto- ja taitomäärää, joka kaikkien kansalaisten olisi hallittava voidakseen toimia ja vaikuttaa yhteiskunnassa.” Toivo Ilmari Wuorenrinne (1952) kuvasi tätä mielestäni hyvin jo sata vuotta sitten kirjoittaessaan:
”Tapasin kuuluisassa Wienin Kansankodissa muutamana syksyisenä iltana 1922 erään köyhän, 70-vuotiaan mummon, joka opiskeli kirjoitustaitoa. Miksi? Koska kova kohtalo oli lapsuudessa ja nuoruudessa kieltänyt häneltä sen taidon oppimisen. Myöhemmin taas perhehuolet, työt ja askareet eivät sitä sallineet. Siksi hän oli tullut ajatelleeksi, että nyt, jolloin hänellä oli aikaa ja mahdollisuuksia, sopisi tämä opiskelu aloittaa. Ja hän aloitti, varsinkin kun hänen tyttärensä, jonka kanssa hän halusi olla välittömässä kirjeenvaihdossa, oli siirtynyt perheineen Budapestiin asumaan. Sanoi ja köpitti keppiinsä nojaten opintosaliinsa kirjaimia piirtelemään.”
Wuorenrinteen kirjoitus osoittaa hyvin myös sen, että aina on otollinen aika elinikäiselle oppimiselle, jos on tahtoa. Jos ikääntynyt henkilö haluaa käyttää muistamiaan asioita ja oppimiaan taitoja sekä edelleen kehittyä ja kasvaa ihmisenä uutta oppimalla, hän monesti elää hyvinkin vanhaksi ennen kuin omat kyvyt alkavat merkittävästi heiketä. (Suutama 2023). Ns. ennaltaehkäisevässä elämänhallinnassa (proactive coping) suunnitellaankin omaa tulevaisuutta ja siihen liittyviä tavoitteita, ennakoidaan vanhenemista ja varaudutaan uhkiin, mutta myös oma-aloitteisesti suunnataan omaa elämänkulkua haluttuun suuntaan hyvän vanhuuden luomiseksi (Saajanaho 2023). Aina uusien tietojen ja taitojen oppiminen ei kuitenkaan ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan kyse voi olla esim. maahan muuttaneiden sulkemisesta yhteiskunnan ja työelämän ulkopuolelle riittämättömien maksuttomien kielikoulutusmahdollisuuksien vuoksi (ks. valtioneuvosto 2023).
Kinnari (2020) kuvaakin väitöskirjassaan hyvin syitä sille, miksi elinikäisen oppimisen politiikka ei ole neutraalia eivätkä oppiminen ja koulutus aina ole autuaaksi tekeviä itsestäänselvyyksiä. Hänen mukaansa ”Resursseja, kuten aikaa tai mielenkiintoa ei enää riitä elämän mysteerin ihmettelyyn tai muuhun tärkeämpään [kuin työmarkkinalähtöiseen elinikäiseen oppimiseen]”. Myös mm. Jukka Tuomisto on jo kauan aikaa sitten kritisoinut tapaa, jolla ”elinikäisestä oppimisesta” on tehty mystinen pakko, jota yksilön on vaikea vastustaa (Elinikäisen oppimisen komitea ym. 1997). Mutta samalla on myös syytä esittää jatkokysymys siitä, kenelle ja missä yhteydessä kyse on pakosta? Tällaiset näkökulmat osoittavat, kuinka tärkeää työtä vapaan sivistystyön oppilaitoksissa tehdään joka päivä. Vapaassa sivistystyössä jos missä on paikkansa myös elämän mysteerin ihmettelylle luokiteltiinpa se sitten taidoksi tai ei!
Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntija Petra Heikkinen
Petra Heikkinen on työskennellyt opetus- ja kulttuuriministeriössä vuodesta 2007 lähtien. Vuodesta 2018 lähtien hän on toiminut vapaan sivistystyön asiantuntijana vastaten etenkin kansalaisopistoihin, opintokeskuksiin ja vapaan sivistystyön keskusjärjestöihin liittyvistä asioista.
Lähteet
Castrén, Z. (1929). Valtio ja vapaa kansansivistystyö. Valtioneuvostolle 24 p. heinäk. 1929 annettu mietintö. Kansanvalistusseura. Helsinki.
Elinikäisen oppimisen komitea, Suomi. Opetusministeriö, Tuomisto, J., Pantzar, E., Remes, P., Välijärvi, J., Kurtakko, M., Otala, L. & Jakobsson, M. (1997). Näkökulmia elinikäiseen oppimiseen. Elinikäisen oppimisen komitean mietinnön (1997:14) liite. Opetusministeriö. Helsinki.
Niemelä, S. (2008). Sivistystyö. Maaseudun Sivistysliitto, Työväen Sivistysliitto, Kansan Sivistystyön liitto, Kansallinen Sivistysliitto, Svenska Studiecentralen, Vihreä Sivistys- ja Opintokeskus. Helsinki.
Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Sanastokeskus ry (2024). Opetus- ja koulutussanasto (OKSA), 3. laitos. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2024:13. Luettavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-751-2.
Rasi-Heikkinen, P., Valokivi, H., Vuojärvi, H., & Kiuru, H. (2024). Yli 65-vuotiaiden media- ja robottilukutaitoja tutkimassa. Gerontologia, 38, 2, s. 200–202. Luettavissa: https://doi.org/10.23989/gerontologia.143308.
Saajanaho, M. (2023). Elämänkulun ohjaaminen, tavoitteet ja vanhenemiseen valmistautuminen. Teoksessa Rantanen, T., Kokko, K., Sipilä, S. & Viljanen, A. (toim.). Gerontologia, s. 352–362. 5.–6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Suutama, T. (2023). Muisti ja oppiminen. Teoksessa Rantanen, T., Kokko, K., Sipilä, S. & Viljanen, A. (toim.). Gerontologia, s. 286–297. 5.–6. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim. Helsinki.
Toiveikas katse kaukaisuuteen Kolilla lomaillessa lokakuussa 2022. Kuva: Hannu Rinne.
Elämän onnea ja onnistumisia ei jaeta yhteismitallisesti. Mitä erinäisimpiä kompastuskiviä osuu itse kunkin kohdalle, välillä isompia ja välillä pienempiä. Joillekin ne ovat ajoittaisia, joku kokee lähes koko ajan olemassaolonsa haasteiden viidakoksi. Kunkin kokemus niistä on oma ja itselle oikea. Toki aiemmat kokemukset ja asenne ovat ratkaisevassa roolissa sen määrittymisessä, miltä elämä tuntuu. Miten pitkälle asenne sitten on valintakysymys? Entä onko muiden ihmisten; läheisten, viranomaisten, tukevien tahojen tai opinahjojen asenteella väliä? Miten me muut voimme auttaa toivonsa menettäneitä eteenpäin ja löytämään mielekkyyttä elämäänsä?
Olen idealisti ihmisen kasvun, oppimisen ja kehittymisen suhteen, suorastaan loputon kasvatusoptimisti. Ajattelen, että koskaan ei ole liian myöhäistä tai toivotonta oppia uutta tai aloittaa alusta. Ehkä osin tästä syystä huomaan joutuvani varsin usein keskusteluihin ”kasvatuskyynikoiden”, elämänsä edistymiseen pettyneiden tai olosuhteita syyttävien kanssa. Olen joutunut tutkailemaan, mikä saa minut pysymään kannassani tässä asiassa ja kiinnostumaan joka päivä uudelleen oppimisen ja kehittymisen ihmeestä.
Olen kulkenut työssäni ja elämässäni jo varsin pitkän matkan erilaisissa kasvun, oppimisen ja kehittymisen tehtävissä (varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen ja lähes kaikkea siltä väliltä) niin opettajana kuin hallinnollisena virkamiehenäkin. Motivaationi ydinajatuksena on kaikissa tehtävissä ollut se, että kutsumukseni on olla mahdollisuuksien luoja. Jokaisella ihmisellä on perusoikeus oppimisen iloon ja ihmisenä kasvamiseen. Nämä ovat myös ihmisyyden, itsetuntemuksen ja itseluottamuksen peruspilareita.
Haluaisinkin kääntää tutun sanonnan ”pessimisti ei pety” kansansivistyksen kielelle: ”Optimisti oppii ja onnistuu aina.” Siinä on kyse lähinnä oikeanlaisesta ja mahdollisimman henkilökohtaisesta tavoitteen asettelusta. Ei siis ylhäältä asetetuista oppimisen päämääristä, sillä ne eivät useinkaan tue ihmistä silloin, kun luottamus omaan osaamiseen, oppimiseen, kehittymiseen tai elämän merkityksellisyyteen, jopa itse elämäänkin on kadoksissa. Tämä tulee näkyä myös viestinnässä. Hyvä alku asennemuutokselle onkin se, että esim. Jotpan kielessä ”erityisen haasteellisista ryhmistä” on tullut ”erityisen tervetulleita ryhmiä”.
Jos joskus on menettänyt uskonsa omaan kehittymiseen tai oppimiseen, sen ei tarvitse – eikä se saa – olla pysyvä olotila. Kansakuntamme on pullollaan varhaisiässä ja koulussakin saatuja oppimistraumoja, jotka ovat jo pahimmassa tapauksessa kroonistuneet pysyviksi asenteiksi. Niinpä toivottomuuden ilmapiiri ja näköalattomuus tuntuvat olevan tarttuva vitsaus, mitä ’kahtiajakautuva’ nykyaikamme helposti ruokkii. Kansalaisopistot taistelevat konkreettisesti näiden kokemusten purkamiseksi, antavat ihmisille uusia mahdollisuuksia tulla nähdyksi, kuulluksi ja kokeneeksi, että minulla on väliä, minulla on tarkoitus, minulla on edellytyksiä parempaan elämään, kehittymiseenkin – omin ja omankokoisin askelin.
Meidän kansansivistäjien ei tule luovuttaa ikinä toivottomuudenkaan edessä. Meidän on luotettava siihen, että keksimme kyllä kuhunkin aikaan, paikkaan ja tapaukseen sopivat keinot saavuttaa luottamus niiltäkin ihmisiltä, jotka ovat sen monesti menettäneet ja jotka eivät vielä osaa omaehtoisesti toimintaamme hakeutua. Uusi aika vaatii uudet konstit, tuleva edellyttää tulevaisuuden taitoja. Esimerkiksi taitoa asettua kaikilla aisteilla vielä opintoryhmistämme puuttuvienkin ihmisten asemaan. Tarvitsemme aikaa, tilaa ja voimia sen pohtimiseen, miten parhaiten poistamme osallistumisen esteitä ja millä tunnekanavilla voimme erilaiset ihmiset, potentiaaliset asiakkaamme, kohdata.
On tehtävä lujasti optimismin tartuttamistyötä erityisesti siellä, missä sitä ei juuri ole ja annettava kaikille mahdollisuus valita juuri se optimistinen asenne negatiivisen tilalle tai edes rinnalle. Pienestä alusta se iso kipinäkin syttyy.
Olkoon uusi vuosi toteutuvien mahdollisuuksien ja tulevaisuuden taitojen vuosi ihan jokaiselle!
Teksti: Maija-Liisa Gröhn, Tampereen seudun työväenopiston rehtori Kuva: Hannu Rinne
Poikkeuksellisen kevään päätteeksi käynnistämme tulevaisuuden tarkastelun pidemmällä aikajänteellä. Kansalaisopistojen toimintakenttä muutoksessa: webinaari osaamisen ja oppimisen tulevaisuudesta järjestetään verkossa perjantaina 12.6. klo 12–15.05. Webinaari korvaa kesäkuulle alun perin suunnitellun liittokokousseminaarin ja näin ollen syyskuun liittokokous järjestetään yksipäiväisenä.
Webinaarissa suuntaamme katseen mm. osaamisen tulevaisuuteen, megatrendeihin ja elinikäisen oppimisen merkitykseen sekä tarkastelemme teemoja myös vapaan sivistystyön ja kansalaisopistojen näkökulmasta. Tilaisuudessa kuullaan mm. seuraavat puheenvuorot:
Megatrendit ja elinikäisen oppimisen merkitys (Johtava asiantuntija Milma Arola, Sitra)
Vapaa sivistys megatrendien keskiössä (FT, tutkimuspäällikkö Tarja Lang, Espoon seudun koulutuskuntayhtymä Omnia)
Tulevaisuuden osaamisia (Tutkimuspäällikkö Johanna Ollila, Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskus)
Kansalaisopisto – Connecting people (KT, rehtori Leea Keto, Järvilakeuden kansalaisopisto)
Tulevaisuutta voidaan tehdä – millaista siitä tekisimme? (Apulaisprofessori Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopisto)
Tilaisuus on suunnattu erityisesti oppilaitosjohdolle, kansalaisopistoja ylläpitävien tahojen edustajille, kentän kehittäjille, sekä kaikille kansalaisopistoissa tulevaisuudesta kiinnostuneille.
Tilaisuudessa kuulemme KoL:n toiminnanjohtaja Jaana Nuottasen ajankohtaiskatsauksen alkuvuoden aikana tapahtuneista asioista ja kansalaisopistoja koskettavista teemoista. Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran vanhempi neuvonantaja Tapio Huttula esittelee helmikuussa 2019 julkaistua Elinikäisen oppimisen yhteistä tahtotilaa ja osaamisen uudistumisen tarpeita Suomessa. Erityisasiantuntija Tuovi Manninen puolestaan kertoo OAJ:n näkemyksiä koulutuksesta ja osaamisesta eduskuntavaalien alla.
Nurmijärven Opiston rehtori Jenni Karemo esittelee meneillään olevan kansalaisopistojen esimiehille ja vastuuhenkilöille suunnatun kyselyn alustavia tuloksia. Kansanvalistusseuran viestintäpäällikkö Annu Griñan kertoo käynnistymässä olevasta vapaan sivistystyön viestinnän koulutusohjelmasta ja puhuu laajemmin viestinnän merkityksestä johtamisessa. Vantaan aikuisopiston rehtori Petri Vahteralta kuulemme kuulumisia Kuntaliiton kansalaisopistoverkostosta ja Etelä-Helsingin kansalaisopiston hankesuunnittelija Sari Hormiolta kokemuksia chat-palvelun käytöstä osana opiston digitaalisen asiakaspalvelun uudistamista. Lisäksi paneudumme hetkeksi myös kansalaisopistojen 120-vuotisjuhlavuoden ja KoL:n 100-vuotisjuhlavuoden ajankohtaisiin asioihin sekä käynnistämme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja KoL:n yhdessä toteuttaman valtakunnallisen kansalais- ja työväenopistoja koskevan muistitietokeruun.
Ohjelma ja osallistuminen:
Tilaisuus on maksuton ja se on suunnattu Kansalaisopistojen liiton jäsenopistojen rehtoreille ja rehtoreiden valtuuttamille henkilöille. Myös apulaisrehtorit ovat tervetulleita KoL:n rehtoripäiviin. Rehtoripäivä järjestetään Helsingissä Pasilan aseman kupeessa Haaga-Helia ammattikorkeakoulun tiloissa osoitteessa Ratapihantie 13 (luokka 1007, 1. krs.).
Mikäli et pääse matkustamaan paikan päälle, päivän ohjelmaa on mahdollista seurata etäyhteyden kautta. Pyydämme myös etäosallistujia ilmoittautumaan tilaisuuteen. Ohjeet etäosallistumiseen lähetetään ilmoittautuneille.
KoL:n rehtoripäivässä maaliskuussa 2018 testailtiin robotteja.
Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKS on selvittänyt suomalaisten kuntien ja kaupunkien sivistysjohtajien näkemyksiä toimialansa kehityksestä. Tammikuussa 2018 tehdyssä kyselytutkimuksessa kuntien sivistysjohtajat pitivät kansalaisopistoa erittäin tärkeänä harrastusmuotona. Kansalaisopiston toiminnassa mukana olemisen ja opistossa suoritettujen opintojen merkitys onkin syytä nähdä laaja-alaisesti yksilöä kehittävänä ja mahdollisuuksia luovana toimintana. Parhaassa tapauksessa osallistuminen opiston toimintaan on voinut avata henkilölle uria elämässä eteenpäin pääsemiseksi. Iloksemme olemme saaneet viime aikoina kuulla, että kansalaisopistoja ollaan kutsumassa entistä vahvemmin mukaan perustaitojen vahvistamista tukevaan työhön.
Digitalisaatiosta ja robotisaatiosta on puhuttu viime vuosina paljon – niiden ennustetaan muuttavan työelämän rakenteita ennennäkemättömällä tavalla. Kokonaisia ammatteja katoaa ja uusia syntyy. Erilaiset rakennemuutokset eivät suinkaan tule vähenemään, vaan ne nopeutuvat ja asettavat yhä useamman ihmisen uuden tilanteen eteen. Katse on suunnattava siihen, miten voimme pysyä tässä muutoksessa mukana. Jatkuva oppiminen ja itsensä kehittäminen muuttuvat etuoikeudesta välttämättömyydeksi. Ohjelmointi ja robotiikka eivät loppujen lopuksi ole mitään kummallista, vaan yksi tapa kuvata toimintaa.
Mitä heikomman oppimisen pohjan ihminen koulutustaipaleensa aikana tulee itselleen luomaan, sitä vaikeammaksi selviytyminen nopeasti muuttuvassa ympäristössä ja yhteiskunnassa muuttuu.
Heikot perustaidot ovat jälleen nousseet OKM:n elinikäisen oppimisen kehittämistarpeita selvittäneen työryhmän raportin julkaisemisen myötä keskusteluun. Työryhmä esittää, että heikkojen perustaitojen parantamiseen tulee kohdistaa erityisiä toimenpiteitä. Aikuiskoulutuksen julkista rahoitusta tulisi kohdentaa erityisesti ryhmille, joilla koulutustaustan, työmarkkina-aseman tai iän vuoksi tai muusta syystä on heikot mahdollisuudet kehittää osaamista. Työryhmä ehdottaa, että oman osaamisen testaamiseen ja todentamiseen luodaan työkaluja / testejä ja että puutteelliset digitaidot ja heikot perustaidot omaavien henkilöiden taitojen kehittämiseksi käynnistetään matalan kynnyksen koulutusta. Tämä on yksi opistojen vahvoista osaamisalueista, ja tähän meitä tarvitaan.
Kansalaisopistojen mahdollisuudet taitopohjan vahvistamisessa ja kasvattamisessa ovat erittäin hyvät. Nopeasti ajateltuna mieleen tulee useita osa-alueita, joissa voisimme ottaa entistä vahvemmin roolia – unohtamatta kuitenkaan mitään siitä arvokkaasta työstä, jota jo nyt teemme:
1) Luku- ja laskutaitoa pitäisi opettaa muillekin kuin vain maahanmuuttajille. Tämä pitäisi käsittää, nähdä ja implementoida huomattavasti laajempana kokonaisuutena, johon pitäisi kuulua myös mm. medialukutaito tai monilukutaito sekä matemaattisten taitojen kehittämistä.
2) Sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen kehittäminen on jo ollutkin vahvasti kansalaisopistojen tarjonnassa mukana, mutta nähdäkseni näiden kehittämiseen tähtäävää toimintaa tulisi lisätä samassa suhteessa kuin tekniikka edistyy; mitä enemmän seurustelemme koneiden ja laitteiden kanssa, sitä enemmän tulisi antaa arvoa myös inhimilliselle kanssakäymiselle.
3) Tekniset ja digitaidot tulevat vääjäämättä olemaan tulevaisuudessa – ovat jo nyt – merkittävässä osassa yhteiskunnassa selviämisessä. Kuten 1990-luvulla opistot opettivat atk:ta, tulisi tätä perinnettä jatkaa, eri fokuksella toki. Opetuksen fokus on tänä päivänä ja tulevaisuudessa ehkä osittain hiukan erilainen, vaikka yllättävän paljon tietoteknistä perusosaamistakin ihmisiltä edelleen puuttuu. Diginatiivi on sanana harhaanjohtava.
4) Elinikäinen oppiminen ei tule olemaan vanhanaikainen käsite, vaan muuttuu selviämisen edellytykseksi (ellei jo ole sitä). Mm. oppimaan oppiminen, kokonaisuuksien hahmottaminen, syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen, notkea ajattelukyky ovat taitoja, joiden harjaannuttamiseen tähtäävää toimintaa voisimme järjestää huomattavasti nykyistä enemmän.
5) Myös formaalin koulutuksen ulkopuolella saavutettujen taitojen tunnistaminen ja tunnustaminen on ollut keskustelussa pitkään. Kansalaisopistot voisivat verkottua ja profiloitua entistä enemmän tässä kokonaisuudessa. Olisi erittäin tärkeää koko yhteiskunnan kannalta pystyä tuomaan yksilöiden osaaminen paremmin myös heidän itsensä tietoisuuteen ja käyttöön. Tietävä, tunteva ja osaava ihminen on yhteiskuntamme peruspilari.
Harva ihminen lähtee kurssille toisen henkilön neuvosta: ”Onpa sulla heikot perustaidot, menepä kansalaisopiston kurssille!” Hakeva toiminta ja ohjauspalvelut saattavat olla tulevaisuudessa opistojen toiminnassa yksi heikkojen perustaitojen taklaamisen kulmakivi. Voisiko kurssia suositella verkkopalvelu tai laaja-alaisesti ihmistä tunteva ”luotsi”, voisiko kansalaisopistossa olla valmentaja, joka perehtyisi elämäntilanteeseesi ja tuuppaisi sinut oppimisen polulle?
Miten yksittäinen ihminen voi ymmärtää ja tietää tulevaisuuden osaamisen tarpeet? Ei todennäköisesti voikaan täysin tietää – voi aavistaa ja ehkä jopa pelätä. Sen vuoksi opistojen merkitys on valtava oppimiskyvyn, psyykkisen joustavuuden ja psykofyysisen terveyden ja toimintakyvyn ylläpitäjänä.
Petri Vahtera Vantaan aikuisopiston rehtori KoL:n hallituksen jäsen
Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!
Omnia Koulutuksen elinikäisen oppimisen yksikön rehtori Riikka-Maria Yli-Suomu osallistui Unescon Elinikäisen oppimisen instituutin konferenssiin Etelä-Koreassa lokakuussa 2017. Riikka-Maria kirjoitti meille ajatuksiaan seminaarin pohjalta.
Aikuisena oppimisen hyödyt ovat: 1) Terveyden ja hyvinvoinnin kasvaminen, 2) Työllistyminen ja työmarkkinakykyisyyden ylläpitäminen sekä 3) Yhteisöllisyyden lisääntyminen ja kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen. Nämä Unescon Elinikäisen oppimisen Insituutin (UIL) tunnistamat hyödyt ovat juuri sitä, mihin meidän jokaisen vapaan sivistystyön toimijan ja koulutuksen järjestäjän tulisi tulevaisuuden suunnitelmissaan pyrkiä.
Sain mahdollisuuden osallistua lokakuussa Suomen edustajana Unescon Elinikäisen oppimisen instituutin Confinteaan Etelä-Koreassa, Suwon Cityssä. Konferenssin tavoitteena oli arvioida globaalisti aikuiskoulutuksen edistymistä elinikäisen oppimisen osana ja suhteessa YK:n 2030 tavoitteisiin. Paikalla oli noin 500 alan asiantuntijaa. Confintean keskeisiä teemoja olivat luku- ja kirjoitustaito sekä yleiset osaamisvalmiudet (basic skills), ammatilliset valmiudet ja globaali kansalaisuus.
Aikuisten kouluttamisen ja osaamisen kehittämisen tarpeelle on olemassa myös selkeät globaalit trendit:
1. Kasvavat maahanmuuttaja- ja pakolaisvirrat
2. Väestömuutos ja eliniän kasvu
3. Työn murros ja sen uudelleen jakautuminen
4. Kasvava epätasa-arvo
5. Ilmaston pilaantuminen ja kestävän kehityksen toimet
Koulutus on Unescon yksi keskeisin päätehtävä. Sen rooliin kuuluu koko koulutuksen kirjo formaalista in- ja nonformaaliin oppimiseen. Unesco tarjoaa jäsenmailleen koulutuspoliittista tukea, levittää hyviä käytänteitä ja luo kumppanuuksia julkisten, yksityisten ja ei-valtiollisten toimijoiden kesken.
….. se on meille myös huikea mahdollisuus
Sivistys ja koulutus ovat jatkossa kuntien keskeisin tehtävä ja kuntalaisen arkea läpileikkaava teema. Sivistys kuuluu kaikille ja meidän on pakko ajatella uudella tavalla sen kehittämistä.
Sivistyksellä on keskeiset vaikutukset ihmisten hyvinvointiin ja alueen elinvoimaisuuteen. Koulutussektorin on kuitenkin uudistuttava. Niin hieno ja monimuotoinen kuin Suomen koulutusjärjestelmä onkin, olemme myös monella tavalla rakenteidemme vankeja. Siiloja täytyy ajaa alas ja hakea oppijan näkökulmasta joustavia rakenteita ja yhteistyöratkaisuja yli koulutussektoreiden ja -asteiden sekä formaalin, in- ja nonformaalin oppimisen tapojen. Kunnan on tulevaisuudessa vaikea tuottaa ajassa kehittyviä ja vaikutuksiltaan tehokkaita oppimisen palveluita, ellei se riko sivistyspalveluiden rajoja ja uudista osaamispalveluidensa tuottamista. Espoossa vapaa sivistystyö, aikuislukiokoulutus, aikuisten perusopetus, ammatillinen koulutus ja nuorten työpajatoiminta sekä yli 16-vuotiaiden maahanmuuttajien koulutuspalvelut koottiin yhdeksi oppilaitokseksi nimeltään Omnia Koulutus.
Unesco:n Oppiva kaupunki –verkosto on hyvä esimerkki elinikäisen oppimisen merkityksestä ja mahdollisuuksista kunnalle. Espoon kaupunki palkittiin verkostossa vuonna 2015 Learning City -palkinnolla. Tänä vuonna yksi palkinnon saaja oli Suwon City, Confinteamme isäntäkaupunki Etelä-Koreassa. Verkosto tarjoaa hyvät mahdollisuudet toimivien ideoiden nappaamiseen toinen toisiltamme. Samalla saamme itse mahdollisuuden testata omia ideoitaan.
Lisätietoja matkastamme ja Learning City -ajattelusta saat minulta (@omnia.fi) sekä matkakaveriltani, kehittämisjohtaja Kristiina Erkkilältä Espoon kaupungilta (@espoo.fi).
Global goals, local actions!
Riikka-Maria Yli-Suomu rehtori, elinikäinen oppiminen Omnia Koulutus, Espoon Työväenopisto
Omnia Koulutuksen elinikäisen oppimisen yksikön rehtori Riikka-Maria Yli-Suomu osallistui Unescon Elinikäisen oppimisen instituutin konferenssiin Etelä-Koreassa lokakuussa 2017. Riikka-Maria kirjoitti meille ajatuksiaan seminaarin pohjalta.
