Kansalaisopiston kasvatti Sanna Pöyhönen vaihtoi tekoälyn saveen
Taiteilija ja matemaatikko Sanna Pöyhönen tunnustaa olevansa kansalaisopistoille paljosta kiitollinen. Jo lapsena alkanut omaehtoinen opiskelu mahdollisti paitsi hänen monialaisten taitojensa kehittymisen, myös alan vaihtamisen aikuisena.
Lapsena Sanna Pöyhönen tutustui kansalaisopistotoimintaan äitinsä Aino Pöyhösen työn kautta. Aino toimi kansalaisopiston rehtorina – ensin Ylitorniolla ja myöhemmin Kankaanpäässä, jossa hän teki pitkän uran. Rehtorina Aino oli innokas aikuiskoulutuksen ja kansalaisopistotoiminnan kehittäjä, jonka intohimo oppimiseen vaikutti vahvasti myös Sannaan.
”Kansalaisopisto toimi Kankaanpäässä oppimiskeskuksena kirjaston ja yläasteen yhteydessä”, Sanna muistelee. ”Koska äitini oli usein myöhään töissä, minä käytännössä kasvoin kansalaisopiston ja kirjaston käytävillä hengaillen. Kaikki tunsivat minut siellä.”
Pikkutyttönä Sanna osallistui lähinnä taidepajatyyppiseen toimintaan, mutta siirtyi aikuisten kursseille jo teini-ikäisenä. Ikätovereita kursseilla ei siihen aikaan juuri ollut, mutta Sanna kävi kuvanveistokursseilla, harrasti öljymaalausta ja opiskeli jossain vaiheessa kieliäkin.
Keramiikkaan Sanna rakastui heti ensimmäisen kokeilukerran jälkeen. Kirkkaimman kipinän sytytti kuitenkin dokumentti, joka kertoi Uuden Meksikon heimotaiteilija Maria Martinezista.
”Dokumentissa esiteltiin Martinezin perinteistä keramiikkatyyliä ja hänen tapaansa kerätä kaikki materiaalinsa luonnosta”, Sanna kertoo. ”Modernin teknologian poissaolo ja yhteys maahan viehättivät minua paljon. Se oli yksinkertaista ja kaunista: ihminen vain nosti maasta saven ja työsti siitä asioita.”
Tutkinto matematiikasta ja henkireikä keramiikasta
Lukioaikana Sannan kiinnostuksen kohteet laajenivat yllättäen matematiikkaan, vaikka hän oli teini-ikäisestä asti ollut varma, että taide olisi hänen juttunsa.
”Matematiikanopettajani tunneilla opin, miten kaunista matematiikka voi olla”, hän kertoo. ”Opin, että se ei ole vain laskentaa vaan ennemminkin teorioihin pohjautuva kieli, jolla voi kuvata maailmaa, keksiä uutta ja näyttää asioita muille.”
1990-luvun puolivälin pahimpien lamavuosien keskellä Sanna joutui tekemään päätöksen: mitä hän lähtisi lukion jälkeen opiskelemaan? Taidetta vai matematiikkaa? Matematiikan alalta löytyisi todennäköisesti töitä, kun taas taiteella itsensä elättäminen voisi olla epävarmaa.
Lopulta Sanna haki opiskelupaikkaa Espoon Teknillisestä korkeakoulusta, josta hän valmistui diplomi-insinööriksi – ja myöhemmin tekniikan tohtoriksikin. Akateemisten opintojensa ohessa hän jatkoi sinnikkäästi keramiikkataitojensa kehittämistä.
”Keramiikkaopinnot Espoon työväenopistossa olivat henkireikä teknisen ja akateemisen koulutuksen rinnalla”, Sanna kertoo. “Viikonloppuisin, kerran pari kuukaudessa, kävin mestarikursseilla, joiden aikana ehti tehdä yhden veistoksen tai muun isomman työn.”
Sanna työskenteli liiketoiminta-analytiikan parissa jonkin aikaa, kunnes jälleen yksi työpaikka jäi taakse ja tuli aika hakea uutta. Siinä vaiheessa työnhaku osoittautui kuitenkin hankalaksi. Tohtorintutkinto tuntui pelottavan monia suomalaisia työnantajia, eikä tarpeeksi haastavaa työtä tuntunut millään löytyvän.
Vaikeassa tilanteessaan Sanna alkoi etsiä töitä ulkomailta. Aluksi hän harkitsi Lontoota ja kävi työhaastatteluissakin, kunnes sopiva paikka löytyi sattumalta Amsterdamista. Siellä hän pääsi rakentamaan tekoäly- ja digitalisaatioratkaisuja isoille korporaatioille.
”Tietyssä mielessä lähdin myös keski-ikää karkuun”, Sanna muistelee. ”Minulla ei ollut lapsia eikä perhettä, ja kaikki kaverit ympärilläni olivat perheellisiä. Siinä tilanteessa tuntui, ettei minulla ollut Suomessa oikein mitään.”
Hollannissa kansalaisopisto vaihtui keramiikkastudioon
Hollantiin muutettuaan Sanna suunnitteli jatkavansa samaa elämäntyyliä kuin Suomessa: päivisin töitä yritysmaailmassa ja vapaa-ajalla keramiikkaopintoja kansalaisopistossa. Pian kuitenkin selvisi, ettei Hollannissa ollutkaan samanlaista kansalaisopistoverkostoa kuin mihin hän oli tottunut.
”Se oli minulle ihan hirveä pettymys, enkä uskonut viipyväni Amsterdamissa kauaa”, Sanna kertoo. ”Aluksi ajattelin, että viettäisin siellä vain pari vuotta ja lähtisin sitten töihin jonnekin muualle.”
Elämä meni kuitenkin toisin kuin Sanna oli suunnitellut. Amsterdamissa asuessaan hän tapasi nykyisen miehensä, silkkipainaja Maurits Krijgerin, meni naimisiin ja sukelsi syvälle Hollannin kuvataide- ja käsityöperinteen kiehtovaan maailmaan. Eivätkä suuret elämänmuutokset suinkaan siihen loppuneet. Sinkkuvuosien myötä taakse sai jäädä myös kaksikymmentä vuotta kestänyt ura digitalisaation ja tekoälyn parissa.
”Olin ajautunut johtajanroolissani jo liian kauas siitä matematiikasta, johon olin nuorena niin ihastunut, ja halusin keskittyä taas enemmän keramiikkaan”, Sanna kertoo. ”Myös mieheni Maurits, joka pyörittää isoisänsä perustamaa silkkipainoyritystä, kannusti minua esimerkillään takaisin taiteen pariin.”
Miehensä rinnalla Sanna pääsi seuraamaan läheltä pienyrittäjän arkea, mikä rohkaisi häntä perustamaan oman keramiikkastudion Zaandamiin, lähelle Amsterdamia. Myöhemmin hän avasi studionsa myös yleisölle, jotta alueen asukkaat voisivat osallistua kansalaisopistotyyppiseen toimintaan.
”Teen keramiikkastudiolla omia töitäni ja järjestän kursseja sekä työpajoja opiskelijoille. Asiakkaitani ovat pääasiassa Hollannissa asuvat suomalaiset, luovaa energiaa etsivät ja muut keramiikasta kiinnostuneet ihmiset”, hän kertoo. ”Samoissa tiloissa toimii myös mieheni silkkipaino ja puutyöpaja – ja tulevaisuudessa saatamme perustaa sinne erillisen tekstiilitaideosastonkin.”
Uteliaisuutta ja voimaa oppimisesta
Sanna on asunut Hollannissa nyt jo kaksitoista vuotta. Vaikka moni asia on sinä aikana muuttunut, hän muistaa yhä lämmöllä kansalaisopistoaikojaan Suomessa. Kaiken oppimansa ja kokemansa jälkeen hän kokee olevansa niille paljosta velkaa.
”En käynyt koskaan virallisia taidekouluja, mutta kansalaisopistojen kursseilta hankkimieni taitojen ansiosta pystyin silti ryhtymään taiteilijaksi viisikymppisenä”, hän summaa. ”Kursseilta jäi myös paljon elinikäisiä ystäviä, sekä opettajia että opiskelijoita, joihin olen edelleen yhteydessä.”
Oppiminen on edelleen Sannan elämän peruspilari. Hän etsii jatkuvasti uutta tietoa, haluaa ymmärtää maailmaa ja uskoo vahvasti siihen, että asioihin voi perehtyä ja niistä voi oppia.
”Jatkuva oppiminen kasvattaa uteliaisuutta ja voimaa”, hän sanoo. ”Oppiva ihminen ei ole niin helposti muiden vietävissä tai kontrolloitavissa. Tästä ajatuksen vapaudesta meidän kaikkien kannattaa pitää kiinni.”
Tämä oppimisen palo näkyy myös hänen nykyisessä työssään. Keramiikkastudio toimii nyt luontevana osana käsityökeskusta, jossa silkkipainon vanha traditio elää vahvana keramiikan rinnalla.
”Hollanti on erityisesti kuvataiteen ja käsityön osalta kiinnostava maa ekskursioihin ja kansainväliseen yhteistyöhön”, Sanna kertoo. ”Täällä on paljon kuuluisia ja taitavia taiteilijoita, ja käsityön arvostus on suurta.”
Tulevaisuudessa Sanna haluaa kehittää käsityökeskuksen toimintaa entistä vilkkaammaksi ja taloudellisesti kestävämmäksi. Samalla hän haluaa pitää kiinni käsityön syvimmästä merkityksestä.
”Haluaisin ihmisten tekevän enemmän töitä käsillään, oppivan käyttämään erilaisia materiaaleja ja vähentävän puhelinten ja näyttöjen tuijottamista”, hän kiteyttää. ”Nykyaikana ihmiset tarvitsevat lisää yhteisöllisyyttä.”
Teksti: Viestintäkoordinaattori Virpi Vedenkannas, Kansalaisopistojen liitto
