vantaan aikuisopisto

Lukuvuoden alku merkitsee meillä oppilaitoksissa uuden käynnistymistä; uusia työntekijöitä, uusia kursseja, uusia opiskelijoita. Tämä lukuvuoden alku merkitsee luultavasti myös jonkinlaista uudelleen heräämistä pandemiavuosien jälkeen. Vantaan aikuisopistossa osalle kursseista ilmoittautuminen avautui ensimmäistä kertaa historiassa jo ennen kesälomia. Toki joukossa on kursseja, jotka odottavat vielä lisää ilmoittautujia, mutta todella moni kursseista on jo täynnä! Tämä kertoo mielestäni siitä, että kurssilaisemme ovat innokkaina tulossa kursseillemme.

Myös maailmalla on herätty. Terveisinä omalta 6 viikon lomamatkaltani voin sanoa 7 lennon, 7 lentokentän ja 8 kaupungin jälkeen, että ihmiset liikkuvat jälleen. Kahtena pandemiakesänä matkailijoita on näkynyt todella vähän, ja esimerkiksi lentokentillä on ollut varsin hiljaista. Eipä ole enää! Vierailin isoissa ja pienissä paikoissa, ja kaikissa riitti väkeä ja elämää. Miten ihmiset näyttivätkään nauttivan elosta ja olosta, ja miten mukavalta tuntuikaan olla taas sykkeessä mukana! Paitsi, että esimerkiksi Firenzen turistitungos ei nyt niin kovin nautittavaa ollut.

Eipä ollut enää tänä kesänä hotellien aamiaishuoneessa kertakäyttöhanskoja tai maskinkäyttöpakkoa. Vielä viime kesänä osassa hotelleista aamiaisella näkyi mitä kekseliäimpiä ratkaisuja ihmisten liikkumisen ja lähikontaktien välttämiseksi. Tänä kesänä käsidesi taisi olla ainoa pandemiasta jäljelle jäänyt asia. Viime kesänä käsidesiä suorastaan pakotettiin ottamaan esimerkiksi kaupoissa – tänä kesänä kaikissa kauppaliikkeissä ei enää edes ollut tarjolla käsidesiä.

Toivon sydämestäni, että lopultakin pandemia menettää voimaansa ja merkittävyyttänsä. THL:stä on jo annettu lausuntoja, että pandemia on muuttunut endemiaksi – siis virusta esiintyy kaikkialla maailmassa jatkuvasti ja vaihtelevalla ilmaantuvuudella. Tähän meidän on vain sopeuduttava. Juuri tähän viittaan aloituksellani “Uskalla elää!”. Emme voi jäädä viruksen vangeiksi, vaan elämän täytyy jatkua. Vaikka pandemiakesien matkailu on osittain tuntunut oudolta ja ehkä pelottavaltakin, olen kuitenkin iloinen, että olen lähtenyt – uskaltanut.

Pandemia on kaikesta huolimatta tuonut monia hyviäkin asioita. Hygieniaan ja toimintatapoihin kiinnitetään entistä enemmän huomiota, sairaana ihmisten joukossa liikkumista vältetään, puhumattakaan teknologisista edistymisistä. Moni meistä on ehkä oppinut myös arvostamaan uudella tavalla sosiaalista kanssakäymistä ja ihmisten tapaamista. Kotimaisen tuotannon suosiminenkin on ollut monelle pandemian mukanaan tuoma ajattelutapa.

Lukuvuoden alku pandemian muuttuessa endeemiseksi onkin mielenkiintoista aikaa. Kukaan ei osaa ennustaa muuta, kuin että viruksen ilmaantuvuudessa tulee olemaan kausivaihtelua. Tämä varmasti tarkoittaa sitä, että opistojenkin arjessa virus vielä näyttäytyy monesti. Jospa kuitenkin alkava lukuvuosi näyttäisi jo enemmän tavalliselta flunssavuodelta. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa toimia.

Kun elämässä sattuu jotakin suurta, mullistavaa ja peruuttamatonta, se saa miettimään syvemmin omaa elämää. Tänä kesänä olen miettinyt paljon sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi, mistä nautin, missä tärkeysjärjestyksessä asiat elämässäni ovat ja miten haluaan elää.

Olen tulossa siihen tulokseen, että vaikka opistotyö onkin tärkeää, en halua menettää yöuniani työasioiden takia. En halua kokea sietämätöntä stressiä työasioista – elämässä on paljon tärkeämpiä ja suurempia asioita. Haluan myös nauttia työstäni (niin kuin ennenkin suurimmaksi osaksi) ja tehdä sitä ilolla. Haluan elää niin, että missään vaiheessa ei tarvitsisi katua mitään – tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Uusi lukuvuosi on taas tässäkin suhteessa tavallaan uusi alku. Moni asia voi ahdistaa tai pelottaa, mutta meidän on uskallettava elää!

Teksti ja kuva: Petri Vahtera, Vantaan aikuisopiston rehtori

KoL:n rehtoripäivässä maaliskuussa 2018 testailtiin robotteja.

Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKS on selvittänyt suomalaisten kuntien ja kaupunkien sivistysjohtajien näkemyksiä toimialansa kehityksestä. Tammikuussa 2018 tehdyssä kyselytutkimuksessa kuntien sivistysjohtajat pitivät kansalaisopistoa erittäin tärkeänä harrastusmuotona. Kansalaisopiston toiminnassa mukana olemisen ja opistossa suoritettujen opintojen merkitys onkin syytä nähdä laaja-alaisesti yksilöä kehittävänä ja mahdollisuuksia luovana toimintana. Parhaassa tapauksessa osallistuminen opiston toimintaan on voinut avata henkilölle uria elämässä eteenpäin pääsemiseksi. Iloksemme olemme saaneet viime aikoina kuulla, että kansalaisopistoja ollaan kutsumassa entistä vahvemmin mukaan perustaitojen vahvistamista tukevaan työhön.

Digitalisaatiosta ja robotisaatiosta on puhuttu viime vuosina paljon – niiden ennustetaan muuttavan työelämän rakenteita ennennäkemättömällä tavalla. Kokonaisia ammatteja katoaa ja uusia syntyy. Erilaiset rakennemuutokset eivät suinkaan tule vähenemään, vaan ne nopeutuvat ja asettavat yhä useamman ihmisen uuden tilanteen eteen. Katse on suunnattava siihen, miten voimme pysyä tässä muutoksessa mukana. Jatkuva oppiminen ja itsensä kehittäminen muuttuvat etuoikeudesta välttämättömyydeksi. Ohjelmointi ja robotiikka eivät loppujen lopuksi ole mitään kummallista, vaan yksi tapa kuvata toimintaa.

Mitä heikomman oppimisen pohjan ihminen koulutustaipaleensa aikana tulee itselleen luomaan, sitä vaikeammaksi selviytyminen nopeasti muuttuvassa ympäristössä ja yhteiskunnassa muuttuu.

Heikot perustaidot ovat jälleen nousseet OKM:n elinikäisen oppimisen kehittämistarpeita selvittäneen työryhmän raportin julkaisemisen myötä keskusteluun. Työryhmä esittää, että heikkojen perustaitojen parantamiseen tulee kohdistaa erityisiä toimenpiteitä. Aikuiskoulutuksen julkista rahoitusta tulisi kohdentaa erityisesti ryhmille, joilla koulutustaustan, työmarkkina-aseman tai iän vuoksi tai muusta syystä on heikot mahdollisuudet kehittää osaamista. Työryhmä ehdottaa, että oman osaamisen testaamiseen ja todentamiseen luodaan työkaluja / testejä ja että puutteelliset digitaidot ja heikot perustaidot omaavien henkilöiden taitojen kehittämiseksi käynnistetään matalan kynnyksen koulutusta. Tämä on yksi opistojen vahvoista osaamisalueista, ja tähän meitä tarvitaan.

Kansalaisopistojen mahdollisuudet taitopohjan vahvistamisessa ja kasvattamisessa ovat erittäin hyvät. Nopeasti ajateltuna mieleen tulee useita osa-alueita, joissa voisimme ottaa entistä vahvemmin roolia – unohtamatta kuitenkaan mitään siitä arvokkaasta työstä, jota jo nyt teemme:

1) Luku- ja laskutaitoa pitäisi opettaa muillekin kuin vain maahanmuuttajille. Tämä pitäisi käsittää, nähdä ja implementoida huomattavasti laajempana kokonaisuutena, johon pitäisi kuulua myös mm. medialukutaito tai monilukutaito sekä matemaattisten taitojen kehittämistä.

2) Sosiaalisten ja emotionaalisten taitojen kehittäminen on jo ollutkin vahvasti kansalaisopistojen tarjonnassa mukana, mutta nähdäkseni näiden kehittämiseen tähtäävää toimintaa tulisi lisätä samassa suhteessa kuin tekniikka edistyy; mitä enemmän seurustelemme koneiden ja laitteiden kanssa, sitä enemmän tulisi antaa arvoa myös inhimilliselle kanssakäymiselle.

3) Tekniset ja digitaidot tulevat vääjäämättä olemaan tulevaisuudessa – ovat jo nyt – merkittävässä osassa yhteiskunnassa selviämisessä. Kuten 1990-luvulla opistot opettivat atk:ta, tulisi tätä perinnettä jatkaa, eri fokuksella toki. Opetuksen fokus on tänä päivänä ja tulevaisuudessa ehkä osittain hiukan erilainen, vaikka yllättävän paljon tietoteknistä perusosaamistakin ihmisiltä edelleen puuttuu. Diginatiivi on sanana harhaanjohtava.

4) Elinikäinen oppiminen ei tule olemaan vanhanaikainen käsite, vaan muuttuu selviämisen edellytykseksi (ellei jo ole sitä). Mm. oppimaan oppiminen, kokonaisuuksien hahmottaminen, syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen, notkea ajattelukyky ovat taitoja, joiden harjaannuttamiseen tähtäävää toimintaa voisimme järjestää huomattavasti nykyistä enemmän.

5) Myös formaalin koulutuksen ulkopuolella saavutettujen taitojen tunnistaminen ja tunnustaminen on ollut keskustelussa pitkään. Kansalaisopistot voisivat verkottua ja profiloitua entistä enemmän tässä kokonaisuudessa. Olisi erittäin tärkeää koko yhteiskunnan kannalta pystyä tuomaan yksilöiden osaaminen paremmin myös heidän itsensä tietoisuuteen ja käyttöön. Tietävä, tunteva ja osaava ihminen on yhteiskuntamme peruspilari.

Harva ihminen lähtee kurssille toisen henkilön neuvosta: ”Onpa sulla heikot perustaidot, menepä kansalaisopiston kurssille!” Hakeva toiminta ja ohjauspalvelut saattavat olla tulevaisuudessa opistojen toiminnassa yksi heikkojen perustaitojen taklaamisen kulmakivi. Voisiko kurssia suositella verkkopalvelu tai laaja-alaisesti ihmistä tunteva ”luotsi”, voisiko kansalaisopistossa olla valmentaja, joka perehtyisi elämäntilanteeseesi ja tuuppaisi sinut oppimisen polulle?

Miten yksittäinen ihminen voi ymmärtää ja tietää tulevaisuuden osaamisen tarpeet? Ei todennäköisesti voikaan täysin tietää – voi aavistaa ja ehkä jopa pelätä. Sen vuoksi opistojen merkitys on valtava oppimiskyvyn, psyykkisen joustavuuden ja psykofyysisen terveyden ja toimintakyvyn ylläpitäjänä.

Petri Vahtera
Vantaan aikuisopiston rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!