jaksaminen

Lukuvuoden alku merkitsee meillä oppilaitoksissa uuden käynnistymistä; uusia työntekijöitä, uusia kursseja, uusia opiskelijoita. Tämä lukuvuoden alku merkitsee luultavasti myös jonkinlaista uudelleen heräämistä pandemiavuosien jälkeen. Vantaan aikuisopistossa osalle kursseista ilmoittautuminen avautui ensimmäistä kertaa historiassa jo ennen kesälomia. Toki joukossa on kursseja, jotka odottavat vielä lisää ilmoittautujia, mutta todella moni kursseista on jo täynnä! Tämä kertoo mielestäni siitä, että kurssilaisemme ovat innokkaina tulossa kursseillemme.

Myös maailmalla on herätty. Terveisinä omalta 6 viikon lomamatkaltani voin sanoa 7 lennon, 7 lentokentän ja 8 kaupungin jälkeen, että ihmiset liikkuvat jälleen. Kahtena pandemiakesänä matkailijoita on näkynyt todella vähän, ja esimerkiksi lentokentillä on ollut varsin hiljaista. Eipä ole enää! Vierailin isoissa ja pienissä paikoissa, ja kaikissa riitti väkeä ja elämää. Miten ihmiset näyttivätkään nauttivan elosta ja olosta, ja miten mukavalta tuntuikaan olla taas sykkeessä mukana! Paitsi, että esimerkiksi Firenzen turistitungos ei nyt niin kovin nautittavaa ollut.

Eipä ollut enää tänä kesänä hotellien aamiaishuoneessa kertakäyttöhanskoja tai maskinkäyttöpakkoa. Vielä viime kesänä osassa hotelleista aamiaisella näkyi mitä kekseliäimpiä ratkaisuja ihmisten liikkumisen ja lähikontaktien välttämiseksi. Tänä kesänä käsidesi taisi olla ainoa pandemiasta jäljelle jäänyt asia. Viime kesänä käsidesiä suorastaan pakotettiin ottamaan esimerkiksi kaupoissa – tänä kesänä kaikissa kauppaliikkeissä ei enää edes ollut tarjolla käsidesiä.

Toivon sydämestäni, että lopultakin pandemia menettää voimaansa ja merkittävyyttänsä. THL:stä on jo annettu lausuntoja, että pandemia on muuttunut endemiaksi – siis virusta esiintyy kaikkialla maailmassa jatkuvasti ja vaihtelevalla ilmaantuvuudella. Tähän meidän on vain sopeuduttava. Juuri tähän viittaan aloituksellani “Uskalla elää!”. Emme voi jäädä viruksen vangeiksi, vaan elämän täytyy jatkua. Vaikka pandemiakesien matkailu on osittain tuntunut oudolta ja ehkä pelottavaltakin, olen kuitenkin iloinen, että olen lähtenyt – uskaltanut.

Pandemia on kaikesta huolimatta tuonut monia hyviäkin asioita. Hygieniaan ja toimintatapoihin kiinnitetään entistä enemmän huomiota, sairaana ihmisten joukossa liikkumista vältetään, puhumattakaan teknologisista edistymisistä. Moni meistä on ehkä oppinut myös arvostamaan uudella tavalla sosiaalista kanssakäymistä ja ihmisten tapaamista. Kotimaisen tuotannon suosiminenkin on ollut monelle pandemian mukanaan tuoma ajattelutapa.

Lukuvuoden alku pandemian muuttuessa endeemiseksi onkin mielenkiintoista aikaa. Kukaan ei osaa ennustaa muuta, kuin että viruksen ilmaantuvuudessa tulee olemaan kausivaihtelua. Tämä varmasti tarkoittaa sitä, että opistojenkin arjessa virus vielä näyttäytyy monesti. Jospa kuitenkin alkava lukuvuosi näyttäisi jo enemmän tavalliselta flunssavuodelta. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa toimia.

Kun elämässä sattuu jotakin suurta, mullistavaa ja peruuttamatonta, se saa miettimään syvemmin omaa elämää. Tänä kesänä olen miettinyt paljon sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi, mistä nautin, missä tärkeysjärjestyksessä asiat elämässäni ovat ja miten haluaan elää.

Olen tulossa siihen tulokseen, että vaikka opistotyö onkin tärkeää, en halua menettää yöuniani työasioiden takia. En halua kokea sietämätöntä stressiä työasioista – elämässä on paljon tärkeämpiä ja suurempia asioita. Haluan myös nauttia työstäni (niin kuin ennenkin suurimmaksi osaksi) ja tehdä sitä ilolla. Haluan elää niin, että missään vaiheessa ei tarvitsisi katua mitään – tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Uusi lukuvuosi on taas tässäkin suhteessa tavallaan uusi alku. Moni asia voi ahdistaa tai pelottaa, mutta meidän on uskallettava elää!

Teksti ja kuva: Petri Vahtera, Vantaan aikuisopiston rehtori

Olen jo useita vuosia kirjoittanut kolumneja, blogeja, lehtiartikkeleita ja tuntuu, että olen kirjoittanut jo kaikesta. Päätin, että koronasta en ainakaan kirjoita, koska sille on annettu palstatilaa jo ihan tarpeeksi. Huomasin kuitenkin, että kaikki mielessäni pyörivät aiheet liittyivät aina jollain tavalla tähän pahuksen virukseen. Olisipa huojentavaa jonain kauniina aamuna herätä ja todeta, että olipa siinä vain outo painajainen – kuin huonosta tieteiselokuvasta – ja jatkaa elämää kuten kaksi vuotta sitten. Maailma on kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut, nyt vain pitää keksiä keinoja selviämiseen. Koronan vaikutukset eivät kuitenkaan ole vielä selvillä emmekä tiedä mitä kaikkea tästä lopulta seuraa minulle, sinulle, kansalaisopistoille, yhteiskunnallemme tai maailmalle. Epävarmuus tulevasta on raastavaa.

Korona-aikaa on eletty kohta kaksi vuotta. Se on ollut täynnä muutoksia ja myllerrystä, hetkistä helpotuksen tunnetta, kunnes taas mennään. Korona-ajasta on toki opittu paljon ja saatu opiston arkeen uusia toimivia käytäntöjä ja toimintamalleja, mutta positiivisenkin ajattelun taustalla vaanii jo väsymys. Tunnistan tämän itsessäni ja tiedän, etten ole tässä olotilassa yksin. En muista korona-aikaan viettäneeni montakaan viikonloppua vapaata, ilman edes jatkuvaa varalla oloa ja päivystystä. Työläppäri ja -kännykkä ovat ahkerassa käytössä myös iltaisin ja viikonloppuisin, on luettava koronaan liittyvät uutiset, erityisesti ne paikalliset, ja pohdittava mitä muutoksia ne tuovat opistotyöhön, vastattava huolestuneiden opettajien kysymyksiin ja keksittävä nopeasti yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin asioihin. Oikea-aikainen, selkeä ja kannustava tiedottaminen on tärkeää. Liikaakaan ei saa viestittää, se turruttaa. On löydettävä positiivinen ja tulevaisuusorientoitunut vire vaikka aina ei jaksaisi. Työni on pääsääntöisesti voimia ja iloa tuovaa, mutta viime aikoina yllättäviä kuormittavia tekijöitä on ollut liikaa.

Olemme opistoväen kesken paljon keskustelleet koronaan liittyvästä turhautumisesta ja väsymisestä. Tunteiden taustalla on pitkälti jo aiemmin mainitsemani epävarmuus. Kun maaliskuussa 2020 korona tuli, en minä ja moni muukaan uskonut miten pitkään tilanne kestää. Kun jouduin maaliskuussa osalle opettajistamme antamaan kahden viikon lomautuslaput, ajattelin, että se riittää ja pian palaamme takaisin entiseen. Olin totaalisen väärässä. Kysymykseen ”koska tämä loppuu?” ei kenelläkään ole antaa varmaa vastausta. Monissa opistoissa turhautuneisuus ja väsymys ovat johtaneet henkilöstön uupumiseen tai henkilöstöä on lähtenyt muihin työtehtäviin. Olemme kulttuurin, sivistyksen ja hyvinvoinnin tuottajia – niitä hyvän tahdon, ilon ja olon lähettiläitä – emmekö siis toimi kuten opetamme? Aivan varmasti toimimme, mutta edellä mainittujen palvelujen tuottajina, meitä painaa paikallinen, alueellinen ja yhteiskunnallinen vastuu. Haastavista olosuhteista huolimatta haluamme aina tarjota laadukkaita palveluja, pitää opiskelijamme, henkilökuntamme, talouden tasapainon ja tehokkuuden. Nämä eivät ole helppoja toteutettavia tässä ajassa eikä ihme, jos henkilöstö väsyy. Myös etätyö on tuonut oman haasteensa työn ja vapaa-ajan erottamisessa.

Odotan joulua ja ennen kaikkea joululomaa. Odotan kiireetöntä ja rentouttavaa aikaa. Odotan aikuisia lapsiamme kotiin. Odotan kuusenhakureissua puolisoni kanssa. Odotan vanhempiani jouluvierailulle. Odotan lunta ja pakkasta ja pakkasen narskuntaa kengän alla. Odotan hilpeitä lumileikkejä tyttären koiran kanssa. Odotan lautapelejä ja naurua. Odotan tähtitaivaan ja revontulten katselua. Odotan takkatulta ja keskittymistä hyvään kirjaan. Minä vain olen, läsnä siinä hetkessä ja näille ihmisille. Tämä on samalla lupaus pitää huolta myös itsestä – ennen kaikkea itsestä. Lentokoneen turvaohjeissakin kehotetaan asettamaan happinaamari ensin omille kasvoille ja vasta sen jälkeen auttamaan muita. Vastaiskuna arjen kuormittavuudelle, tarvitaan kunnon palautuminen. Viimeistään nyt on tämän vastaiskun aika, tehdään se! Kun arki jälleen koittaa, olemme siihen kaikin tavoin valmistautuneita ja valmiita. Pidetään huolta ja muistetaan omat happinaamarimme.

Hyvää, rentouttavaa ja kiireetöntä joulun odotusta ja lomaa kaikille!

Tarja Hooli
Tornion kansalaisopiston rehtori
Kansalaisopistojen liiton  hallituksen jäsen