Lukuvuoden alku merkitsee meillä oppilaitoksissa uuden käynnistymistä; uusia työntekijöitä, uusia kursseja, uusia opiskelijoita. Tämä lukuvuoden alku merkitsee luultavasti myös jonkinlaista uudelleen heräämistä pandemiavuosien jälkeen. Vantaan aikuisopistossa osalle kursseista ilmoittautuminen avautui ensimmäistä kertaa historiassa jo ennen kesälomia. Toki joukossa on kursseja, jotka odottavat vielä lisää ilmoittautujia, mutta todella moni kursseista on jo täynnä! Tämä kertoo mielestäni siitä, että kurssilaisemme ovat innokkaina tulossa kursseillemme.
Myös maailmalla on herätty. Terveisinä omalta 6 viikon lomamatkaltani voin sanoa 7 lennon, 7 lentokentän ja 8 kaupungin jälkeen, että ihmiset liikkuvat jälleen. Kahtena pandemiakesänä matkailijoita on näkynyt todella vähän, ja esimerkiksi lentokentillä on ollut varsin hiljaista. Eipä ole enää! Vierailin isoissa ja pienissä paikoissa, ja kaikissa riitti väkeä ja elämää. Miten ihmiset näyttivätkään nauttivan elosta ja olosta, ja miten mukavalta tuntuikaan olla taas sykkeessä mukana! Paitsi, että esimerkiksi Firenzen turistitungos ei nyt niin kovin nautittavaa ollut.
Eipä ollut enää tänä kesänä hotellien aamiaishuoneessa kertakäyttöhanskoja tai maskinkäyttöpakkoa. Vielä viime kesänä osassa hotelleista aamiaisella näkyi mitä kekseliäimpiä ratkaisuja ihmisten liikkumisen ja lähikontaktien välttämiseksi. Tänä kesänä käsidesi taisi olla ainoa pandemiasta jäljelle jäänyt asia. Viime kesänä käsidesiä suorastaan pakotettiin ottamaan esimerkiksi kaupoissa – tänä kesänä kaikissa kauppaliikkeissä ei enää edes ollut tarjolla käsidesiä.
Toivon sydämestäni, että lopultakin pandemia menettää voimaansa ja merkittävyyttänsä. THL:stä on jo annettu lausuntoja, että pandemia on muuttunut endemiaksi – siis virusta esiintyy kaikkialla maailmassa jatkuvasti ja vaihtelevalla ilmaantuvuudella. Tähän meidän on vain sopeuduttava. Juuri tähän viittaan aloituksellani “Uskalla elää!”. Emme voi jäädä viruksen vangeiksi, vaan elämän täytyy jatkua. Vaikka pandemiakesien matkailu on osittain tuntunut oudolta ja ehkä pelottavaltakin, olen kuitenkin iloinen, että olen lähtenyt – uskaltanut.
Pandemia on kaikesta huolimatta tuonut monia hyviäkin asioita. Hygieniaan ja toimintatapoihin kiinnitetään entistä enemmän huomiota, sairaana ihmisten joukossa liikkumista vältetään, puhumattakaan teknologisista edistymisistä. Moni meistä on ehkä oppinut myös arvostamaan uudella tavalla sosiaalista kanssakäymistä ja ihmisten tapaamista. Kotimaisen tuotannon suosiminenkin on ollut monelle pandemian mukanaan tuoma ajattelutapa.
Lukuvuoden alku pandemian muuttuessa endeemiseksi onkin mielenkiintoista aikaa. Kukaan ei osaa ennustaa muuta, kuin että viruksen ilmaantuvuudessa tulee olemaan kausivaihtelua. Tämä varmasti tarkoittaa sitä, että opistojenkin arjessa virus vielä näyttäytyy monesti. Jospa kuitenkin alkava lukuvuosi näyttäisi jo enemmän tavalliselta flunssavuodelta. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa toimia.
Kun elämässä sattuu jotakin suurta, mullistavaa ja peruuttamatonta, se saa miettimään syvemmin omaa elämää. Tänä kesänä olen miettinyt paljon sitä, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi, mistä nautin, missä tärkeysjärjestyksessä asiat elämässäni ovat ja miten haluaan elää.
Olen tulossa siihen tulokseen, että vaikka opistotyö onkin tärkeää, en halua menettää yöuniani työasioiden takia. En halua kokea sietämätöntä stressiä työasioista – elämässä on paljon tärkeämpiä ja suurempia asioita. Haluan myös nauttia työstäni (niin kuin ennenkin suurimmaksi osaksi) ja tehdä sitä ilolla. Haluan elää niin, että missään vaiheessa ei tarvitsisi katua mitään – tehtyjä tai tekemättömiä asioita. Uusi lukuvuosi on taas tässäkin suhteessa tavallaan uusi alku. Moni asia voi ahdistaa tai pelottaa, mutta meidän on uskallettava elää!
Teksti ja kuva: Petri Vahtera, Vantaan aikuisopiston rehtori
