Puheenvuoro Kansalaisopistojen liiton Tammiseminaarissa 27.1.2022
Sulevi Riukulehto
Aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja
Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti
Koko 2000-luvun olemme eläneet rakenteiden tarkastelun aikaa. Menossa on itsenäisyyden ajan rajuin organisaatioiden rakenteellinen muutos. Se käynnistyi oikeastaan jo 1990-luvun alkupuolella, kun maahamme luotiin uudeksi väliportaan yksiköksi maakunnat (1994) ja läänit lakkautettiin (2009). Kuntarajojen tarkastelu sai osakseen suurinta julkista huomiota vuosituhannen ensimmäisellä kymmenellä. Paras-prosessina käynnistettiin myös valtioviranomaisen väliportaan hallinnonuudistus – se synnytti muun muassa avit ja ely-keskukset.
Paljon on puhuttu muistakin rakenteista – esimerkiksi oppilaitoksista: tehtiin esimerkiksi yliopistojen rakenneuudistus, jota hehkutettiin paperilla peräti vuosisadan korkeakoulu-uudistukseksi. Toki kaikki tietävät, että nykyisen yliopistoverkon muodostaminen 1960-luvulla oli ihan eri mittakaavan ponnistus, samoin ammattikorkeakoulujen muodostaminen 1990-luvulla. Mutta toinen oli vuosisatakin.
Paljon pienemmälle huomiolle jäi vapaan sivistystyön kehittämisohjelma, joka käynnistyi jo parlamentaarisen aikuiskoulutustyöryhmän asettamisesta 2001-vuonna. Tästäkin uudistuksesta piti tulla veretseisauttava mullistus, jossa rahoitus uudistetaan ja kokonaisia oppilaitosmuotoja pyyhitään pois. Niin ei käynyt.
Rakenteellisten uudistusten viimeisin virstanpylväs saavutettiin viime viikonloppuna, kun Suomeen valittiin ensimmäiset hyvinvointialueiden aluevaltuustot. Vaaleja edelsi monivaiheinen, noin 15 vuoden valmistelu, jonka kuluessa suomen kieleen tehokkaasti vakiinnutettiin hyvinvointi-sanaa, mutta sen uudessa, entistä kapeammassa merkityksessä: hyvinvointia synonyyminä sosiaali-, terveys- ja pelastustoimen kokonaisuudelle eli niin sanotulle perusturvalle.
Ihmisen hyvinvointi ei tietenkään ole näin kapeaa: on myös kulttuurista ja sivistyksellistä hyvinvointia. Hyvinvointivaltion rakentamiseen kuuluivat sen ensimmäisessä vaiheessa muun muassa kirjasto- ja koululaitosten sekä poliittisten kansalaisoikeuksien kehittäminen. Vasta sitten rakennettiin kattavien ja tasa-arvoisten terveys- ja sosiaalipalvelujen verkko ja viimeisenä kulttuuripalvelut. Kulttuurinen hyvinvointi oli erityisesti suomalaista hyvinvointivaltion tulkintaa: meillä hyvinvointivaltion ajatukseen sisällytettiin 1970-luvulla myös oikeus kulttuuripalveluihin, joka näkyi alueellisten teatterien, museoiden, orkestereiden ja taidemuseoiden verkkona.
Tässä oli vain pintaraapaisu viime vuosikymmenten aluerakenteiden muutoksiin. Kokonaisuus on ollut niin monimutkainen, että sen kaikki käänteet eivät mahtuisi lyhyeen luentoon. Yhtä kaikki pintaraapaisukin riittää muistuttamaan, että aivan kuten hyvinvointi, myös alueet ovat paljon enemmän kuin sosiaali- ja terveystoimialat. Hyvinvointialueiden hallinnossa tuskin voidaan onnistua, jos tätä alueiden muuta olemusta ei oteta huomioon.
—
Olen sivistyksen äänenkannattaja. Sivistys on enemmän kuin tieto tai viisaus. Yleisimmässä merkityksessään sillä viitataan yksilön henkiseen kehittyneisyyteen tai kypsyyteen. Sivistystä voidaan kerryttää omaksumalla tietoja ja taitoja. Korkeimpana tai syvimpänä sivistyksenä pidetään yleensä sellaista laaja-alaista ymmärrystä, jota ei voi hankkia pelkästään kirjoista.
Suomen kielessä sivistyksellä voidaan tarkoittaa yksilön henkistä kehittyneisyyttä, kuten käytöstapoja ja olemusta. Mutta yksilön sivistyksen lisäksi voidaan puhua myös yleisemmästä sivistyksestä: esimerkiksi kansakunnan sivistyksestä, sivistysvaltiosta tai jopa vielä laajemmin länsimaalaisesta sivistyksestä.
—
Oma pohjoismainen erikoisuutensa on vapaa sivistystyö: kansalaisopistojen, kansanopistojen, opintokeskusten, kesäyliopistojen ja liikuntaopistojen puitteissa harjoitettu itsensä sivistäminen.
Olen myös vapaan sivistystyön äänenkannattaja.
Kaikki viisaus ei ole valtiossa. En usko, että sivistys voidaan vyöryttää julkisen koulujärjestelmän vesiputouksesta kaikkialle. Kaikki taimet voidaan kastella, mutta kaikki eivät kasva.
On sellaisia koulutustarpeita ja syvällistäkin tiedonjanoa, joihin julkinen koulujärjestelmä ei voi vastata. Ihmiset haluavat harrastaa ja sivistyä. He haluavat pelata palloa, maalata tauluja ja laittaa kasvisruokaa. On hienoa, että harrastetoimintaa voidaan tehdä asiantuntijan johdolla.
Aktiivinen kansalaisuus synnyttää jatkuvasti uusia tarpeita. Tulee uusia oppeja ja ilmiöitä. Vapaa sivistys vastaa ketterästi muutoksiin. Kiinnostaako oman järvesi kunto, kokemuksellinen kotiseututeoria, ekologinen verotus tai kokoustekniikka? Mihin tahansa teemaan voi perustaa opintoryhmän. Jos kavereillakin riittää kiinnostusta, tietoja voi syventää luennoilla ja opintojaksoilla avoimeen yliopisto-opetukseen asti. Sekin onnistuu vapaassa sivistystyössä. Tämä on todellista sivistyksellistä hyvinvointia.
Usein vapaa sivistystyö on erittäin kunnianhimoista. Se voi johtaa ammattitutkintoon esimerkiksi kansanopistossa. Silloin kyse on lähtökohtaisesti sellaisesta opintokokonaisuudesta, jota ei ole ollut tarjolla virallisessa koulujärjestelmässä, mutta jota kentällä kysytään.
Vapaa sivistystyö on notkea. Se kääntyy ketterästi sinne, mistä huuto kuuluu. Tämä pätee myös avoimeen yliopisto-opetukseen. Vapaan sivistystyön oppilaitokset pystyvät tuomaan näitä tärkeitä opintoja sinne, missä niitä tarvitaan – pienillekin paikkakunnille. Vapaa sivistystyö on alueellisen tasa-arvon kannalta arvokasta työtä.
Monimuotoista sivistystoimintaa kannattaa tukea. Aktiiviset ihmiset pysyvät terveempinä, he virkistävät maailmaa oppimillaan taidoilla. Vapaan sivistystyön opiskelijat ovat erittäin motivoituneita, koska heitä kannustaa opintoihinsa oma, sisäinen palo. He eivät ole oppivelvollisia. Kukaan ei pakota sivistymään, mutta kaikilla on siihen mahdollisuus.
Ammatilliset tutkinnot olivat pitkään harvinaisia. Vielä sotien jälkeen työelämässä oli paljon ihmisiä, joilla ei ollut edes päästötodistusta. Niissä oloissa kansalais- ja työväenopiston kurssitodistus saattoi olla työmarkkinoilla ratkaiseva paperi. Yhä tänä päivänä on erikoistaitoja, joiden osoittamisessa kansalaisopisto osoittaa voimansa.
Kansalaisopistot ovat suurin ja alueellisesti kattavin vapaan sivistystyön saralla toimiva oppilaitosmuoto. Siksi niillä on erityisen suuri merkitys sivistyksellisen hyvinvoinnin ylläpitämisessä.
—
Tämän tammiseminaarin piti olla Seinäjoella.
Siksi valmistauduin tähän puheeseeni palauttamalla mieleeni, mitä näkökulmia sivistykselliseen hyvinvointiin on löydettävissä Seinäjoen kansalaisopiston vaiheista. Tutkimusryhmäni Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa kokosi vuonna 2015 Seinäjoen kansalaisopiston 70-vuotisjulkaisun: Parempaa elämää. Otan siitä muutaman noston.
Ensin jotakin kansalaisopiston opiskelijoista:
Heidän kuvaansa luonnosteli Seinäjoen työväenopiston ja kansalaisopiston näkyvin vaikuttaja rehtori Toivo Mäki (rehtorina 1955–1991). Toivo Mäki tarkkaili opistolaisia tutkijan ja ajattelijan analyyttisellä silmällä jo 1960-luvulla. Hänen laatimassaan opistolaisen muotokuvassa näkyy silloista kasvatustieteellistä ajattelua leimannut behavioristinen ja psykometrinen ote. Mäki tarkasteli opistolaisen profiilia kahdeksalla eri ulottuvuudella (ikä, lahjakkuus, suuntautuneisuus, kiintymys, ihmissuhteet, persoonallisuuden pysyvyys, henkisyys ja aktiivisuus).
Mäen havaintojen mukaan opistolaiset eivät eronneet paljon ihmisistä yleensä, mutta erityispiirteitä kuitenkin oli: heillä oli laajempi ihmissuhdeverkosto, mutta heidän arkensa oli kapeampi, heidän älykkyytensä oli jonkin verran keskimääräistä korkeampi (108), kiintymyssuhteiltaan he olivat jonkin verran alistuvia, heidän henkisyytensä oli keskimääräistä korkeammalla tasolla ja viettisidonnaisuus oli pienempi. Mäki pohti myös sitä mahdollisuutta, että opiskelulla kompensoidaan ihmissuhteissa koettuja turhautumia. Huomattavin ero oli vireystilassa: opistoon hakeutui keskimääräistä aktiivisempia ja energisempiä ihmisiä.
Opistolaisen muotokuva 1960-luvulta saattaa vaikuttaa kömpelöltä ja osin huvittavaltakin, mutta se on ymmärrettävä oman aikansa kasvatuspsykologian kehyksessä. Behaviorismi ja psykometriikka olivat ihmistieteiden uusinta uutta.
Sittemmin Mäki kehitti ajatuksiaan kauas kankean psykometriikan yli aikuisopiskelun yleisempään problematiikkaan, ja tuloksena oli lisensiaatintyö vuonna 1972 ja lopulta väitöskirja opetuksen yhteissuunnittelusta työväen- ja kansalaisopistoissa, 1977. Silloin korostui tyystin toisenlainen tulokulma: oppija nähdään tavoitteellisena tiedon vastaanottajana, käsittelijänä, tuottajana ja tulkitsijana, joka tavoittelee ammattipätevyyttä ja itsekasvatusta.
Näin kansalaisopisto tarjosi mahdollisuuden opilliseen hyvinvointiin, joka välillisesti kohensi myös sosiaalista tilaa. Olemme tämän alustuksen otsikon ytimessä.
—
Mekin selvitimme kansalaisopiston opiskelijoiden profiilia 2010-luvun puolivälissä. Opiskelijat mainitsivat virikekeskusteluissaan kolmisenkymmentä syytä osallistua kansalaisopiston kursseille. Niissä erottui kymmenen luokkaa, joissa edelleen hahmottui kolme yhdistävää päämotiivia. Kaikissa on myös hyvinvoinnillinen merkitys.
Ensimmäinen syy kansalaisopistossa opiskeluun on osallisuus. Opistosta haetaan seuraa, hyväksyntää ja samanhenkistä yhteisöä. Aina ei jaksa laulaa yksin suihkussa. On tärkeää löytää muita samoista asioista kiinnostuneita – vaikkapa kielestä ja kulttuurista. Niiden opiskelijat voivat olla hyvin eritaustaisia. Samoin on tärkeää kohdata vertaisiaan: kansalaisopisto yhdyttää ikäihmiset ikäihmisiin tai maahanmuuttajat maahanmuuttajiin.
Toinen päämotiivi on oppiminen: tiedonhalu ja itsensä kehittäminen. Kurssilla voi kokeilla ja oppia jotakin uutta, vetreyttää vanhoja taitoja tai ylläpitää jo opittua. Tiedonhaluinen voi edetä haluamaansa tahtiin. Tarvittaessa osaamistaan voi syventää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Kolmas opiskeluun ohjaava syy on tekemisenhalu. Sekin kuuluu sivistykselliseen hyvinvointiin. Ihminen haluaa nähdä omien kättensä jäljen. Tekeminen on mielekästä itsessään. Työ halutaan saada valmiiksi, ja se halutaan tehdä itselle sopivaksi. Tekemisellä voi olla myös välillinen merkitys: kurssilla tehdään tarvekalu, vaate, koru tai esine tai kohennetaan kuntoa.
Osallistumismotivaatiota ylläpitää se, että kansalaisopistossa kukaan ei tule sanomaan, mitä pitää tehdä. Jos kurssi ei miellytä, sieltä voi jäädä pois. Osallistuminen on avain seikkailuun. Kurssilla saattaa olla koko loppuelämän kestävä vaikutus. Tämäkin yhdistää koko vapaan sivistystyön kenttää.
—
Kansalaisopistoissa on vain vähän päätoimisia opettajia. Suurin opetuksen henkilöresurssi ovat tuntiopettajat. Heidän käsityksiään ja tuntemuksiaan ei juuri ole selvitetty. Me halusimme kurkistaa siihenkin laatikkoon.
Virikeaineiston perusteella kansalaisopiston opettajat näkevät työnsä sivistystehtävänä, jossa olennaisin piirre on monimuotoisuus: kaikenlaisen osaamisen vahvistaminen. Perinteinen kateederiopetus ei ole kovinkaan keskeisessä osassa. Kuten eräs opettaja kiteytti: ”Mun tehtävä ei oo opettaa. Mun tehtävä on yllyttää.”
Kun tuntiopettajia pyydettiin kuvaamaan kansalaisopistoa valitsemallaan kuvalla, saatiin värikäs galleria: iloiset ihmiset, eri-ikäisten ihmisten kohtaaminen, kädentaidot eri muodoissaan sekä Seinäjoen kansalaisopiston oranssinsävyinen logo, jossa on puu oksistoineen. Kansalaisopistoa verrattiin myös ryijyyn, jossa on monenlaisia lankoja ja värejä toisiinsa kietoutuneina.
Tuntiopettajaksi ajaudutaan suunnittelematta tai lisäansioiden houkuttamana mutta myös hakeudutaan tarkoituksellisesti. Muuhun opetustyöhön verrattuna houkuttavia tekijöitä ovat työn itsenäisyys, ihmisläheisyys ja vuorovaikutteisuus. Näiltä osin työ kansalaisopistossa on jotain ihan muuta kuin oppivelvollisuuskoulussa. Kansalaisopiston kurssille kukaan ei tule käskyttämään, mitä ja miten tehdään. Rehtori tai opetussuunnitelma ei tekemisiä kahlitse – ministeriöstä puhumattakaan. Asiat sovitaan opiskelijoiden kanssa yhdessä. Työ on vuorovaikutteista – yhdessä kasvamista. Juuri niin kuin vapaan sivistystyön pitääkin olla.
Tietenkään opetus kansalaisopistossa ei ole pelkkää aurinkoa. Toisessa vaakakupissa ovat monenlaiset epävarmuustekijät. On taloudellista ja työn arvostukseen liittyvää epävarmuutta. Työ ei jatku, ellei kurssia panna tarjolle tai jos kurssille ei ilmoittaudu opiskelijoita. Vapaa sivistys vastaa alhaaltapäin kuuluvaan huutoon. Kuitenkin opettajat suhtautuvat tulevaisuuteen myönteisesti ja ovat työhönsä tyytyväisiä.
—
Vielä yksi tulokulma kansalaisopistoon on sen alueellinen merkitys. Kansalaisopistot tasa-arvoistavat sivistyksellistä hyvinvointia tuomalla opiskelumahdollisuudet lähelle ihmistä – myös maaseudulle. Ylläpitäjätyypistä riippumatta kansalaisopistojen toiminta ylittää kuntien rajat.
Seinäjoen työväenopiston ja kansalaisopiston toiminta on aina ollut ylikunnallista. Sen toimilupa-alueeseen sisältyy nykyään viisi entistä kuntaa: Seinäjoen maalaiskunta, Peräseinäjoki, Nurmo ja Ylistaro ovat kukin päätyneet omia reittejään osaksi Seinäjoen kaupunkia. Sitä ennen ne tekivät opistossa tiivistä alueellista yhteistyötä vuosikymmenten ajan – Ylistaroa lukuun ottamatta.
Tuskin millään alalla kuntarajat ylittävä yhteistyö meni yhtä lähelle käyttäjää kuin kansalaisopistossa. Se on koskettanut kymmeniätuhansia alueen asukkaita heidän arjessaan kolmen sukupolven aikana. Se on ollut yksi vahvimmin Seinäjoen lähiseutua yhteen liimaava tekijä. Se ei ole ollut toteutuneiden kuntaliitoksien harkittu kokeilualusta, mutta se on valmistanut ihmisiä tulevan kuntayhteistyön suuntaan yksilötasolla.
Kansalaisopistojen alueellisuudessa on pari huomionarvoista piirrettä: Vaikka kansalaisopistojen toimilupiin on kirjattu toiminnan maantieteellinen alue, tämä ei suinkaan rajoita opiskelijoiden osallistumisoikeutta eikä heikennä heistä maksettavia valtionosuuksia. Toimiluvan aluemäärittely kuvaa opetuksen pääasiallista sijoittumista. Oppilaitokset voivat järjestää opetusta myös varsinaisen toimialueensa ulkopuolella. Vielä tärkeämpää on valinnanvapauden toteutuminen alhaalta ylöspäin: opiskelijaksi voi aina hakeutua mihin tahansa oppilaitokseen. Opiskelijat äänestävät itse jaloillaan, missä haluavat opintojaan suorittaa, ja näin on myös lainsäätäjä tarkoittanut.
Niinpä Nurmon ja Peräseinäjoen asukkaat osallistuivat Seinäjoen kansalaisopiston toimintaan Seinäjoella jo ennen vuoden 1967 yhteistoimintasopimuksia. 1970-luvun puolivälin raportoinnin mukaan opiskelijoista 17 % osallistui opetukseen Nurmossa, 11,5 % Peräseinäjoella ja 71,5 % Seinäjoella.
Kuntarajojen ylittäminen on tuttu ilmiö muissakin kansalaisopistoissa. Ymmärrettävästi eniten opiskelijoita tulee naapurikunnista: lähelle on helppo matkustaa. Kauempaa tulevien opiskelijoiden lukumäärä on kuitenkin ollut kasvava. Ihmiset ovat entistä liikkuvampia, kulkuyhteydet ovat paremmat, ja yhä useammalla on käytössä oma auto. Liikkuvuuden kasvu näkyy opiskelijoiden asuinpaikkatilastoissa myös Seinäjoella. Kahdessa vuosikymmenessä kuntarajat ylittävien opiskelijoiden lukumäärä kasvoi noin sata prosenttia vuoteen 2015 mennessä, vaikka samaan aikaan toteutettiin myös edellä mainitut kuntaliitokset.
—
Vapaa sivistystyö pohjautuu grundtvigilaiseen kansansivistyksen ideaan. Se vastaa alhaalta kansalaisista ylöspäin nouseviin tarpeisiin, erotukseksi viranomaisjohtoisesta koulu- ja kasvatusjärjestelmästä. Se on nimenomaan vapaata. Se ei perustu keisarin mahtikäskyyn tai ohjaukseen vaan oman viiteryhmän työntöön. Tätä toimintaa ei tarvita, jos paine alhaalta loppuu.
Aika ajoin valtiovalta on halunnut entistä enemmän ohjata tai jopa määrätä, mitkä ovat kullekin vapaan sivistystyön muodolle sopivimpia toimintatapoja. Opetusministeriö on asettanut niin sanottuja suuntaviivoja, joiden mukaista toimintaa mieluiten rahoitetaan. Nurinkurinen ajatus.
Vapaan sivistyksen oppilaitokset eivät ole lähtökohdiltaan valtion palveluksessa. Sivistystyöllä on omat tausta- ja sidosryhmänsä, oma jäsenkuntansa ja omat toimintapykälänsä. Jokainen vapaan sivistystyön toimija ymmärtää kyllä itse, miksi se on olemassa ja mitä sen on tarkoituksenmukaisinta tehdä.
Vaikka kunnat ovat näkyviä kansalaisopistojen taustayhteisöjä, jokaisella kansalaisopistolla (kansanopistolla, kesäyliopistolla, opintokeskuksella ja liikunnan koulutuskeskuksella) on oma ympäristönsä, joka tekee juuri sen toiminnan mielekkääksi. Kaikilla on – ainakin alkuvaiheessa ollut – omat tarpeensa ja tulisieluiset aktivistinsa, joiden näkyyn ne haluavat vastata. Vapaan sivistystyön kehittäjien pitää huolehtia siitä, että tällä arvokkaalla työllä on riittävät ja kestävät toimintaedellytykset, jotta kansalaisopistot voivat tulevaisuudessakin tarjota omaehtoista sivistyksellistä hyvinvointia suomalaisille.
