Valtionhallinnon säästöjen seurauksena opiston ylläpitäjän merkitys tulee väistämättä korostumaan. Se, millaista sivistystahtoa kuntapäättäjät haluavat jatkossa osoittaa, määrittää tulevaisuudessa entistä enemmän myös alueellista koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista. Oma kaksoisroolini opiston rehtorina sekä yksityisen ylläpitäjän toiminnanjohtajana on myös osaltaan antanut runsaasti aihetta pohtia ylläpitäjän merkitystä opistotyössä.
Suomi on lähtökohtaisesti halunnut aina perustaa tulevaisuutensa ja kilpailukykynsä osaamiseen. Uusimmat tilastot osoittavat kuitenkin, että Suomi kuuluu siihen EU-maiden harvalukuiseen joukkoon, joka parin viime vuoden aikana on tosiasiassa supistanut koulutuksen määrärahoja. Ja tuore hallitusohjelma tuo koulutukseen vain lisää säästöjä. Näiltä supistuksilta ei vapaa sivistystyökään ole voinut välttyä. Tosin valtionrahoituksen pienentäminen linjattiin vapaan sivistystyön osalta toivon mukaan jo edellisen hallituksen päätöksissä.
Aamulehden äskeisessä haastattelussa tuore opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen painotti, että opetushallinnon “säästöt pitää tehdä ennen kaikkea rakenteista ja seinistä, ei opetuksen tasosta”. Kansalaisopistojen ylläpitäjärakenteita on jo uudistettukin, kun opistojen lukumäärä on vähentynyt vuosituhannen vaihteesta kolmanneksella. Viime vuosina opistojen yhdistymisiä on tehty myös eri koulutusmuotojen välisiä raja-aitoja ylittäen. Rakenteelliset muutokset tulevat varmasti myös jatkumaan. Esimerkiksi setlementtiliikkeen piirissä on käynnissä selvitystyö, jonka tavoitteena on uudenlaisen valtakunnallisen opistorakenteen aikaansaaminen.
Valtiontalouden kestävyysvajeesta käydyn keskustelun yhteydessä on usein esitetty näkemyksiä siitä, kuinka julkisesti tuotetut palvelut ovat tehottomasti tuotettuja. Siksi niiden tuotanto tulisi siirtää tehokkaammin toimiville yksityisille toimijoille. Nämä vaatimukset ovat kohdistuneet ennen muuta sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluihin, mutta myös koulutuksen saralla on vastaavia vaatimuksia esitetty. Kansalaisopistojen kohdalla ei sen sijaan tällaisia vaateita ole juuri esitetty, mihin osasyynä lienee se, että jo laissa vapaasta sivistystyöstä on oppilaitoksen ylläpitämisen osalta säädetty, ettei oppilaitosta saa perustaa taloudellisen voiton tavoittelemiseksi.
Yksityisten kansalaisopistojen lukumäärä on 2000-luvulta lähtien pysynyt lähes muuttumattomana. Tällä hetkellä niitä on yhteensä 24 eli 13 % opistoista. Kaikista valtionosuustunneista yksityisten osuus on 8,5 % eli yksityiset ovat tuntimäärältään kuntaopistoja keskimäärin hieman pienempiä.
Mikä sitten erottaa yksityiset koulutuspalvelujen tuottajat kunnallisista? Asiaa ei tiettävästi ole tutkittu, mutta kokonaisuutena koulutustarjonnassa tuskin olennaisia eroja löytyy. Opetushallituksen tilastoista voi kyllä nähdä, että yksityisten opistojen tuntikohtaiset yksikköhinnat ovat kuntaopistojen vastaavia alemmat. Se, onko tämä yksiselitteisesti osoitus tehokkaammasta toiminnasta vai onko kyse vain olosuhteiden asettamasta välttämättömyydestä, edellyttäisi asian tarkempaa tutkimista.
Yksityisten ja kuntaopistojen toimintaa ehkä keskeisimmin ohjaavana reunaehtona on ylläpitäjän rahoitusosuus. Esimerkiksi setlementtiopistoissa, jollaisia enemmistö yksityisistä opistoista on, ei tällaista ´osuutta´ tunneta. Opisto on useimmissa tapauksissa osa monialaisen yhdistyksen toimintaa, jolloin ylläpitäjän näkökulmasta joutuu ennemminkin pohtimaan, mikä on opiston oikeudenmukainen ja kohtuullinen osuus yhteisistä kuluista, kuten hallinnosta tai tiloista, ja kuinka paljon jää opistotoiminnan kehittämiseen.
Yksityisten oppilaitosten kotikunniltaan saama taloudellinen tuki vaihtelee merkittävästi. Joissakin opistoissa tukea ei saada ollenkaan, joissakin taas tuki on kokonaisuutena ollut vähäistä ja sekin pienenemään päin. Esimerkiksi edustamani Ahjolan kansalaisopisto on saanut Tampereen kaupungilta vain 14 000 € vuosittaisen 37 000 tunnin koulutustarjontansa toteuttamiseen.
Opiston tiukentunutta taloutta voi aina yrittää paikata korkeammilla opintomaksuilla, mutta määräänsä enempää ei hintojakaan voida nostaa opiskelijoiden yhdenvertaisuutta ja koko toimintaa vaarantamatta. Tosin täsmälleen vastaavanlaisia paineita hintojen nostoon näyttäisi olevan myös kunnallisilla opistoilla. Yleisenä suuntauksena näyttäisi monin paikoin olevan, että ylläpitäjän rahoitusosuutta kavennetaan vuosi vuodelta, ja tuore hallitusohjelmakin lupaa karsia kuntien tehtäviä ja velvoitteita sellaisiltakin alueilta, jotka eivät tähänkään mennessä ole kuuluneet kuntien lakisääteisiin peruspalveluihin. Kansalaisten alueellista yhdenvertaisuutta horjuttaa myös se, että jo nykyisellään väestöpohjaltaan samankokoisten opistojen koulutustarjonnan volyymissa on pahimmillaan moninkertaiset erot. Ylläpitäjällä on siis todellakin väliä sen suhteen, miten se haluaa sitoutua opistotyöhön ja sen kehittämiseen; olipa kyseessä sitten yksityinen tai kunnallinen toimija.
Arto Juhela
Ahjolan kansalaisopiston rehtori
Ahjolan Setlementti ry:n toiminnanjohtaja
KoL:n hallituksen jäsen
Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!
