Minna Prunnila

Pohdin kirjoituksessani kulttuurinopetuksen osuutta aikuisten oppijoiden vieraiden kielten opetuksessa vapaan sivistystyön koulutuksessa. Kahlasin viime keväänä läpi kansalaisopistojen vieraiden kielten kurssien kurssikuvauksia tavoitteenani päästä selville, missä määrin ja miten niissä tuodaan esille kulttuurinopetusta tai kulttuurista osaamista.

Kurssikuvauksissa painottuvat viittaukset erilaisiin kommunikaatiotilanteisiin ja kielioppiin. Kielioppitermejä ei kaihdeta, niitä taidetaan vähän jopa rakastaa. Näiden rinnalla saatetaan mainita, että kurssilla tutustutaan myös maan tai kielialueen kulttuuriin. Kurssin kulttuurinen anti esitetään ikään kuin pienenä ekstrana kielellisen annin rinnalla. Kielioppi on pihvi, kommunikaatiotilanteet pottumuussia ja kulttuuri – se on ripaus maustetta.

Mutta voidaanko päätellä, että kulttuuri puuttuu agendalta, jos sitä ei ole sen kummemmin mainittu kurssikuvauksessa. Vai onko niin, että kulttuuri on joka tapauksessa aina osa kielenopetusta? Kun ei mainita mitään erikseen, kulttuurinen anti saa oppitunneilla rauhassa kehkeytyä. Voi olla näinkin, mutta saisiko tuon äskeisen jotenkin puetuksi sanoiksi kurssikuvaukseen. Alkaa nimittäin vaikuttaa mielenkiintoiselta!

Kansalaisopistojen kurssikuvausten merkitys – niiden antaman informaation merkitys, täsmällisyys ja tavoitteiden sanallistaminen – on muuttunut oman kansalaisopistourani varrella yhä keskeisemmäksi. Kurssikuvaus on usein opiston ja opettajan yhteisesti laatima (tuote)selostus kurssista. Se on myös opiston antama palvelulupaus asiakkaalle. Erityisesti kesällä 2021 voimaan tullut Koski-tietokantaan (Oma Opintopolku-palveluun) liittyvä lakimuutos on herättänyt opistot ja opettajat kehittämään kurssikuvauksia. Tämä kaikki on hyvää kehitystä. Mutta sapluunoista on ehkä vähän unohtunut yksi juttu, nimittäin innostaminen. Jotta ihminen ryhtyy johonkin, hänen pitää innostua asiasta. Nyt kielikurssit näyttäytyvät hyvin samanlaisina, niissä ei juurikaan tuoda esiin opettajan omia painotuksia, pedagogista ajattelua, erityistuntemusta tai kiinnostuksen kohteita.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, mistä kulttuurista tunneilla keskustellaan, keiden kulttuuri pääsee esille, keiden ei? Merkityksiä antaa ja valintoja tekee opettaja, mutta ilman muuta hänen rinnallaan – ja joskus jopa puolesta – oppikirjantekijät. Valintoihin vaikuttavat myös opiskelijat, joilla on oman elämänkokemuksensa ja hankkimansa tiedon perusteella runsaasti tietämystä eri ihmisryhmien tavoista elää ja käyttäytyä. Hienointa on, että muihin kulttuureihin tutustuessamme tutustumme samalla omaan kulttuuriimme ja itseemme toimijoina kulttuurienvälisissä tilanteissa. Kulttuurinopetus ja kulttuurinen osaaminen ovat ehdottomasti osa kieltenopetusta. Antaa sen loistaa myös kurssikuvauksissa.

Minna Prunnila
Minna Prunnila toimi Etelä-Helsingin kansalaisopiston rehtorina vuosina 2008–2022 ja on nykyisin opiston kieltenopettaja.

Minna Prunnila Etelä-Helsingin kansalaisopiston maisemissa.

Mitä kansalaisopiston rehtori varsinaisesti tekee? Johtaa ihmisiä. Vaikka johtosäännössä lukee, että johtaa taloutta ja toimintaa. Mutta, kas, kaiken takana on ihmisiä. Ja missä ihmisiä, siellä vuorovaikutusta. Mitä tai keitä varten rehtori tekee työtään? Sitä varten johtaa, että kaikki halukkaat voisivat opiskella, oppia ja kehittää itseään kansalaisopistossa.

Ihmisten johtaminen on pääasiassa keskustelua, sopimista, neuvottelua, yhteisten pelisääntöjen laatimista. Välillä ihmettelyä, hermoilua tai hämmentävää hiljaisuutta. Usein syvää yhteisyyttä, hienoja oivalluksia, herkkävireistä oppimista toiselta ja toisista. Vuoropuhelu on niin äärettömän helppoa silloin kun se on helppoa, mutta silloin kun se ei luonnistu ihan itsestään, se vaatii paljon yrityksiä ja tuottaa erehdyksiä.  Johtaja ei lakkaa yrittämästä.

Vanhempi kollega sanoi, että opiston laadun tae on nimenomaan ammattitaitoinen ja asiantunteva henkilökunta. Täyttä totta. Minusta ammattitaitoisuus ja asiantuntevuus pitää aina sisällään psyykkisiä ominaisuuksia. Asiantunteva kansalaisopiston rehtori ei voi olla, tai esittää olevansa, vaikeasti lähestyttävä. Ammattitaitoinen kansalaisopiston opettaja ei voi olla innostumaton ja nuiva. Koska jos olisi, on kyllä aika heikoilla vesillä, kun sitten pitäisikin saada kontaktia. Tämä on ehdottomasti kontaktilaji.

Ihminen, joka tekee töitä oppimisen parissa, on yleensä oppimismyönteinen ja kokee myös itsensä oppijaksi. Hän oppii jatkuvasti muilta ja muista. Hän huolehtii  omasta osaamisestaan, päivittää tietojaan ja taitojaan. Uteliaasti ja hanakasti. Sillä niin vain aika ajelee ohi ja rapauttaa ammattitaitoa, vaikka kokemus kuinka karttuisi. Työssä oppiminen ei minusta ole tarpeeksi kokonaisvaltaista ammatillisen kehittymisen kannalta. Se on tärkeä lisä, muttei avarra riittävästi, joskus jopa sulkee tärkeitä kanavia. Me sorrumme usein liian yksisilmäisesti korostamaan konkretiaa ja hyötyä, vaikka varsin hyvin tiedämme, että tarvitaan myös teoriaa, tarvitaan pohdiskelua, aikaa ja paikka miettimiselle. Työn tuiskeessa saattaa käydä niin, että ajatukset alkavat toistaa itseään. Sama, jo eläkkeellä oleva kollega sanoi myös: “Mutta breikkiä kyllä kannattaa harkita, sinulla on vielä pitkä matka näille ihanille vapaille vuosille.” Vuodenvaihteessa alkaa opintovapaa. Täältä tullaan, opiskelijaelämä! Kanavista kalkki lähtee, toivottavasti!

Noin kaksi ja puoli vuotta sitten olin Kansalaisopistojen liiton liittokokouksessa pitämässä vaalipuhetta itseni puolesta. Yhden pointtini muistan, loppu on usvaa. Pointtini oli ehkä vähän itseä ja omaa organisaatiota korostava, mutta eivätkös vaalipuheet ole. Se oli, että äänestäkää minua, koska edustan erilaista kansalaisopistoa: pientä helsinkiläistä, ajatelkaapa sitä, ja vielä yksityistä. Ja koska tiedän, mitä se on, kun on välttämätöntä tehdä yhteistyötä joka käänteessä. Pienimmätkin asiat voi tehdä yhdessä, isot kannattaa tehdä yhdessä. Vähän niin kuin pienen Suomen on pakko mennä kolkuttelemaan ovia ja etsittävä kumppaninsa. Lehdistä on saanut viime päivinä lukea, että Suomi ei ole kovinkaan korkealla USAn asialistalla. Ei varmasti niin, mutta jos ei pieni Suomi yksin, niin sitten muiden kanssa. Kumppaneiden kanssa on aina isompi kuin yksin.

Nyt kun hallitusjäsenyyden loppusuora häämöttää, mietin, kuinka rikastuttava kokemus se on. Lomittuu ja linkittyy kenttätyöhön erinomaisesti. Suosittelen lämpimästi vaikuttamista. Ensi kesän liittokokouksessa asettukaa, kansalaisopistoväki, joukoin ehdolle. Se on aktiivista kansalaisuutta, sitä sietää nauttia enemmän kuin lääkäri määrää.

Minna Prunnila
Etelä-Helsingin kansalaisopiston rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Näinä epävarmoina aikoina kuuluu olla huolestunut kaikesta, ja erityisesti kaikesta hyvästä on parempi olla ihan hiljaa. Täräytänpä tässä nyt kuitenkin kiitokset hyvästä opettajien täydennyskoulutuksesta täällä Suomessa.  Tarjontaa on runsaasti, ja saavutettavuus on vähintäänkin kohtuullista. ”Niin, niin, nyt on aika hyvä tilanne, mutta entäs jatkossa?” Huolipuheen asemesta, samalla energialla, voisi miettiä, mitä pitäisi tehdä. Jokainen voi omalla kohdallaan muuttaa huolipuheen huolehtimispuheeksi. Huolehtiminen lähtee liikkeelle omista toimista.

Osaava-ohjelman mukainen täydennyskoulutuksen kehittämishanke on näkynyt ja kuulunut valtakunnassa. Myös muu koulutustarjonta meille opetusalan ihmisille on monipuolista. Kuukauden päästä menen koulutukseen Orivedelle. Koulutus on maksutonta. Oman opiston johtokuntaa kiitän erikseen: niin tärkeänä pitää rehtorin täydennyskoulutusta, että lähettää matkaan, vaikka, totta kai, rehtoria paikan päällä aina tarvitaan. Omasta puolesta satsaan vapaa-aikaani. On paikallaan, että tällä toimialalla uskotaan oppimiseen ja että se näkyy kaikissa päätöksissä ja toimissa. Tiedän jo nyt, että palaan työpöydän ääreen virkistyneenä ja uutta oppineena. Ties mitä siinä sitten innovoin, kun oikein vauhtiin pääsen. ”Ei siinä mitään, anna mennä vain, kunhan sataa opiskelijoiden laariin”, kehottaa puheenjohtaja.

Helsingissä meillä on yksityisten kansalaisopistojen Osaava-hanke. Kolmen opiston tuntiopettajista muodostettu suunnitteluryhmä on kehittänyt kaikki sisällöt ja toimintatavat. Niin on mietitty alusta alkaen, että tuntiopettajat suunnittelevat tuntiopettajia varten. Eli tässä sataakin nyt ruohonjuuritasolta. Kolmas vuosi on meneillään, ja jos yhteen ilmaisuun tiivistäisi, se voisi olla ”fazerinparhaat” .  Opettajuutta on lähestytty monesta näkökulmasta: kehon, äänen ja mielen kautta, vuoroin on käsitelty luovuutta, esiintymistaitoja, vuorovaikutusta. Vapaa sivistystyö ansaitsee tulla läpivalaistuksi, samoin kestävä kehitys opettajan työn kannalta, siihen päälle yrittäjämäinen työote opettajan tvt-taidoista puhumattakaan. Jokaiselle on ollut jotakin, kuka mitäkin haluaa maistaa. Koulutusta on ollut tarjolla arkena ja viikonloppuisin, päivällä ja illalla, vähän pidempinä ja lyhempinä jaksoina. On ollut luentoja ja osallistavia menetelmiä sekä kaikkea siltä väliltä. Suunnitteluryhmä on pohtinut vaikuttamiskanavia; miten parhaiten saavuttaa opettajat, mikä sen kipinän synnyttää, miten motivoida opettajat osallistumaan, miten osallistaa heidät suunnitteluun ja toteutukseen. Täsmälleen samoja kysymyksiä kuin mihin opettajat törmäävät omassa työssään, vaihdetaan vain ”opettaja” ”opiskelijaksi”: miten saavuttaa monenlaiset opiskelijat, miten motivoida heitä, miten osallistaa heidät.

Paras – ja loppujen lopuksi ainoa – tapa vaikuttaa on osallistua, tehdä, toimia, mennä. Korulauseet eivät auta eikä kitinä. Se ei ole tarpeeksi, jos periaatteessa on sitä mieltä, että täydennyskoulutus on ihan tarpeellista. Eikä se, että kuittaa tvt:n sanomalla, että täällä vapaassa sivistystyössä se tieto- ja viestintätekniikka nyt on aika marginaalista. Miten niin olisi, ihan samassa maailmassa elämme kuin muutkin ammattiryhmät tai koulutusmuodot. Yhteisöjä syntyy monella tavalla, moneen tarpeeseen. Pitäisikö yhteisöllisyys määritellä monipuolisemmin kuin vain omasta ja oman porukan näkövinkkelista?

Yhteisöllisyyden nimissä kehotankin kaikkia osallistumaan erilaisiin täydennyskoulutuksiin, maistamaan niitä koulutuskarkkeja, joita on suunniteltu ja paketoitu vaivaa säästämättä. Parhaimman maun saa irti, kun oikein aktiivisesti imeskelee.

Minna Prunnila
Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimelan rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!

Ihmiset eivät välttämättä tiedä, että kansalaisopistopalveluja järjestetään myös yksityisesti. Ketä edes kiinnostaa miettiä ylläpitäjää: kunhan palvelu pelaa ja kursseille pääsee. Lähellä kotia tai työpaikkaa, tai mikä ettei opiskelisi kotisohvalla verkon kautta; yhteisön jäsen voi tässä ajassa olla monella tapaa.

Valtaosa maamme kansalaisopistoista on kunnallisia. Yksityisistä kansalaisopistoista suurin osa on setlementtikansalaisopistoja: kuusitoista oppilaitosta viidellätoista paikkakunnalla. Helsingissä on kaksi. Setlementtikansalaisopistot ovat kansalaisjärjestötaustansa kautta vahvasti kansalaisyhteiskuntaan ankkuroituneita sivistystyön toimijoita. Setlementtiliike on vaikuttanut Suomessa jo lähes sata vuotta. Se on monialainen sosiaalinen ja sivistyksellinen liike, jonka piirissä järjestetään mm. tuettua ja yhteisöllistä asumista, nuorisotoimintaa – Tyttöjen talo yhtenä esimerkkinä – sekä ylläpidetään kansalaisopistoja ja kahta kansanopistoa Oulussa ja Rovaniemellä.

Setlementtikansalaisopistoista kolme toimii omissa kunnissaan ainoina kansalaisopistona: Äänekoskella, Heinolassa ja Kurikassa. Muilla paikkakunnilla setlementtikansalaisopistot toimivat rinnan kunnallisen tai kunnallisten opistojen kanssa. Jotkut opistot saavat kunnalta avustusta toimintansa tueksi. Suurin osa ei saa. Kurssituotot muodostavat merkittävän osan tulorahoituksesta. Opiskelijamaksut ovat usein korkeammat kuin kunnallisessa kansalaisopistossa. Monet setlementtikansalaisopistot ovat ajan myötä profiloituneet ja tavoittelevat tunnettuutta strategisesti valitun opetusalan tai kohderyhmän kautta. Jotkut opistot ovat luopuneet kokonaan opetusaloista, joilla ei ole järkevää kilpailla korkeammilla hinnoilla.

Helsingin eteläiseen kaupunginosaan juurtuneena toimijana edustamani oppilaitos on reilusti paikallinen opisto. Lonkerot ovat tässä lähiympäristössä, osallistujat tulevat pääasiassa ympäröivistä tiheään asutuista kaupunginosista. Meille on tärkeää tarjota laadukkaita koulutuspalveluja eri-ikäisille ja eritaustaisille samasta aiheesta kiinnostuneille aikuisille. Olemme määritelleet opiston ydintehtäväksi oppimisen edistämisen. Ihmisten hyvinvointi loistaa aurinkona taivaalla – selvä se – ja kansalaisopistossa hyvinvointia edistetään oppimisen ja sivistyksen kautta, luotetaan niiden hyvää tekeviin vaikutuksiin. Sivistysuskolle on perusteita yllin kyllin, se on syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa. Eikä kansalaisopistoissa ole pulaa näytöistä: osallistumisen vaikutuksista ihmisten kokemaan hyvinvoinnin parantumiseen tai säilymiseen on tehty useita tutkimuksia.

Pohtiessani kunnallisten ja yksityisten kansalaisopistojen yhteiseloa huomaan liputtavani käsivarsi puuduksissa moniarvoisuuden puolesta. Mielestäni on arvokasta sinänsä, kun kaikki ei ole samaa ja kun on monia malleja ja rikastuttavaa yhteiseloa. Helsingissä meitä yksityisiä kansalaisopistoja on kolme, kunnallisia on kaksi. Mahdumme vallan hyvin tähän moninaiseen kaupunkiimme, opistojen sivistystyölle on sarkaa ja tilausta. Työssä onnistumisen tunteet kumpuavat hyvästä yhteistyöstä ja -toiminnasta. Pienelle opistolle yhteistyökuviot ovat vähän sama juttu kuin vieraiden kielten oppiminen suomalaisille: pakko mikä pakko, ei pääse muuten aidanrakoa tai omaa nurkkaa pidemmälle. Hyvää pakossa on se, että siitä voi tehdä vahvuuden. Maailma on auki.

Minna Prunnila
Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimelan rehtori
KoL:n hallituksen jäsen

Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!