Olen viime aikoina huomannut pysähtyväni miettimään alkuperäisen opetusalani, tekstiilitöiden, opetuksen tilaa 2010-luvun Suomessa. Olen huolissani kädentaitojen osaamisen tulevaisuudesta. Kun valmistuin käsityönopettajaksi Helsingin yliopistosta 80-luvun lopussa, tilanne oli toinen. Kädentaidot olivat vielä tuolloin arvossaan niin peruskouluissa kuin kansalaisopistoissakin. Töitä riitti melko hyvin opettajille kummallakin sektorilla.
90-luku toi mukanaan niin huonoja kuin hyviä muutoksia kädentaitojen opetuksen näkökulmasta. Peruskoulun tuntijakouudistusten seurauksena alkoivat taide- ja taitoaineiden opetustuntimäärät supistua. Lisäksi aineenopettajien työt siirtyivät pääosin luokanopettajille alakoulun puolella. Muutosten seurauksena aineenopettajilta vähenivät työt rajusti.
Laki taiteen perusopetuksesta astui voimaan vuonna 1992. Kun koulujen kerhotunnit alkoivat laman tultua kadota, kansalaisopistot pystyivät paikkaamaan tuota aukkoa taiteen perusopetuksen keinoin muun muassa perustamalla lasten ja nuorten kuvataide- ja käsityökouluja. Taiteen perusopetus tarjosi myös työtä opettajille.
Nyt elämme kuitenkin todellisuudessa, että meillä ei ole kohta enää käsityönopettajia, jotka hallitsisivat monipuolisesti eri tekniikoita ja niiden opettamista. Perusopetuksen tarpeisiin koulutetaan nykyisin vähintään kahta ainetta opettavia taitoaineiden opettajia, jolloin yhden opetusaineen opiskelu jää väistämättä kevyemmäksi. Sitä mukaan kuin laajemman koulutuksen saanut opettajapolvi lähtee eläkkeelle, tiedot ja taidot uhkaavat kadota mukana. Mistä kansalaisopistot pian löytävät osaavia käsityönopettajia?
Kahden vuosikymmenen työhistoriani aikana olen kuullut toisinaan vähättelevään sävyyn puhuttavan kansalaisopistojen käsityökursseista. Niiden tarpeellisuutta on jopa kyseenalaistettu. Jos me näin aliarvioimme oman kulttuurimme rikkautta ja annamme monipuolisen osaamisen painua kokonaan unohduksiin, onko se viisasta ajattelua? Mielestäni asenne kertoo lyhytnäköisyydestä ja kestävän kehityksen periaatteiden unohtamisesta. Kansalaisopistot toimivat nykyisessä tilanteessa jopa kansallisen ja paikallisen kulttuuriperinnön pelastajina, jotta meille ei kävisi kuten Italiassa? Ystäväni kirjoitti, että maassa eivät osaa tehdä edes peruskäsitöitä kuten ompelua ja neulomista muut kuin isovanhempien ikäpolvi. Kädentaitoja ei opeteta missään. Näinkö haluamme, että tapahtuu myös Suomessa? Käsillä tekemisen taito katoaa.
Onneksi Suomessa ja muuallakin Euroopassa on syntynyt ainakin nuorten aikuisten keskuudessa spontaanisti erilaisia vapaita ryhmiä eri käsityötekniikoiden ympärille. Harrastajat tapaavat toisiaan sekä sosiaalisessa mediassa että kasvotusten. Olemmeko opistoissa tukemassa tätä ilmiötä ja kannustamassa sen laajenemista? Osaammeko houkutella uusia harrastajia kädentaitojen luovaan maailmaan? Kansalais- ja työväenopistoilla on vielä toistaiseksi käsityökulttuurin säilyttämisen avaimet käsissään. Ymmärrämme käsillä tekemisen arvon ja haluamme jättää tämän rikkaan kulttuuriperinnön tulevillekin sukupolville.
Kun kuuntelen, mitä oman opistomme kädentaitojen ja taideaineiden opettajat sanovat lasten rauhattomuuden lisääntymisestä, niin sitä tärkeämpänä näen kaiken kiireen vastapainona opettaa lapsia ja aikuisiakin rauhoittumaan pitempikestoisen luovan prosessin äärellä. Joku viisas on joskus sanonut, että kädet, joilla on järkevää tekemistä, eivät tee järjetöntä.
Anita Heino
Siilinjärven kansalaisopiston rehtori
KoL:n hallituksen jäsen
Kansalaisopistojen liiton hallituksen jäsenet kirjoittavat ajankohtaisista teemoista, opistojen tulevaisuudesta, työn haasteista ja onnistumisen hetkistä. Kirjoittajat edustavat erilaisia opistoja: suuria ja pieniä, maalaisia ja kaupunkilaisia, pohjoisia ja eteläisiä, itäisiä ja läntisiä, keskisiä unohtamatta!
